| | | | |  |
KOHTAAMISIA HELSINGIN KULISSEISSA VUOROKAUDEN
KAIKKINA AIKOINA.
Runoja kaupunkiin tulemisesta, elämästä siinä kaupungissa ja ihmisten kohtaamisia.
Yksinkertaista arkipäivää. Ei suuria salaisuuksia.
Ehkä enemmän ihmiseksi tulemista ja ihmisenä olemista.
Runot
Kiertävä aika
1. Kaukana kirkas meri
2. Asunto
3. Mallinuket
4. Lasitaivas
5. Askeleet kaduissa kiinni
Ikävän kosketus
6. Pitkänsillan yli
7. Linnut
8. Pilvien varjo
9. Kevättanssi
10.Kaupunki hehkuu kuumeessa
Kaupungin kuvat
11.Mistä tänne ja täältä minne ?
12. Esplanadin vanhat puut
13. Kivimiehet
14. Minäkin kuljin Bulevardilla
15. Kauppakeskuksen arvokkain tuote
16. Temppeliaukion kirkko
17. Pyhyyden puute
18. Katujen karjalauma
19. Porraskäytävä
20. Yksi huone samassa porraskäytävässä
21. Syksy
Valaiden laulu
22. Marraskuun yö
23. Yö kaivopuiston kalliolla
24. Marraskuun aamu
25. Pakeneva yö
26. Rantojen jäätymisen jälkeen
Kohtaaminen
27. Läpi omien maailmojen
28. Hiljaisuus valitti jotakin
29. Punaisilla vuorilla
30. Tunnustus
31. Pihapuu itki
32. Kädet
33. Ovi seinässä
34. Seinät paperia
35. Eilinen tässä
Sinulle
36. Meren kaupunki
37. Syksyn kallioilla
38. Sinulle
39. Tahtoi tähän maailmaan
40. Tekojen maljasta viini
41. Tietämättömien näytelmä
Kiertävä aika
1 Kaukana kirkas meri Palaa valikkoon
Pohjoisen suunnalta etelään,
kohti merta, kohti kirkkaita viivoja,
merestä nousevien pilvipatsaiden alle,
rantaviivalle,
pois Lahdesta.
Kaupunki työnsi pois tehtaan portilta.
Pohjoisen radanvarren kaupungit tuijottivat tuhansilla ikkunoilla
junia, tulevia ja lähteviä,
kuka niissä kaupungeissa viihtyisi
ilottomien ikkunoiden edessä, kuka,
kun rautatieasematkin reuhtoivat itseään kaupungeista irti.
Olin matkalla, sekin riitti, piti päästä pois,
juosta kuin susi,
juosta kiskojen kiiltävää vanaa
meren häikäisyä kohti.
Tikkurilassa ei ollut merta, mutta se näytti kaupungilta,
ja Tapulikaupunki vilahti oikealta ohi, se vain vilahti,
kesti vain ikkunasta kurkottavan naisen
huudon verran.
Pasilan ratapihalla oli rautaa,
kiskoja vierekkäin,
maahan hitsattuja kaltereita.
Linnunlaulun kalliot näyttivät kylmät seinänsä,
ilkkuen, varoituksena,
kalliolta tippuivat alas vesipisarat, ikkunoihin,
rikkoutuneina maailmoina,
meren kyyneleet, mutta merta ei näkynyt.
Juna lähestyi hitaasti
asemaa, laituria, hitaasti,
tuijottavien katseiden ohi,
monta kertaa, kuin aika olisi alkanut kiertää kehää,
ja levoton laituri vääntelehti askelissa, ne takoivat maata,
takoivat pintaa
kuin olisivat tanssineet
levottomat askeleet,
pääni läpi,
männän loputon takominen kehää kiertävässä ajassa,
ajan pelottavassa kosketuksessa,
jotakin alkoi, päättyi, tässä,
puolipäivän valo heijastui aseman takaa, nyt
ja katon räystäällä seisoi lintuja rivissä, nyt,
nyt kehää kiertävä aika heitti minut ulos, asemahalliin,
ihmisten keskelle, kaupunkiin.
2 Asunto
Pieni huone, seinät huojuivat ja tuntuivat kaatuvan päälle,
kun rappaus tippui katosta pieninä vaaleina palasina,
palasina hajosi kerrostalo joka suunnalla,
mureni ajassa pölyksi,
jonka tuuli vei merelle
ajan kuluessa
pohjien sedimentiksi.
Ennen loppuun murenemistaan,
ennen hajoamistaan talo oli laatikoita toistensa päällä
ja rakentajat pitivät rakenteita pystyssä,
niin se pysyi.
Ikkunasta näkyi kirkko, talojen kattoja, pala seinää
ja ikkunoita.
Sisäpihalla kasvoi yksi puu,
runkoa vasten puupenkki asfaltin päällä,
silloin kun aika oli jo irtautunut
suden juoksusta
tähän huoneeseen.
Ikkunasta näkyi pala taivasta,
korkealla,
ahtaiden seinien yläpuolella.
Ja meri pilkotti korkeiden seinien välistä.
Tästä se elämä alkoi.
3 Mallinuket
Kaupunki kiinnittyy rakennuksilla
maahan ja kallioon,
maanalaisilla juurillaan, valetuilla betonipilareilla.
Maanalaiset käytävät ja tunnelit
nakertavat kaupunkia ontoksi,
kalliota syövän koneen timanttihampaat
purevat kiveä kallion sisällä kaupungin alla.
Elämän veri virtaa katukudoksissa
maan päällä,
kirkkaiden ikkunoiden ohi,
ohi mallinuken tuijottavan katseen.
Ihmiset kulkevat
huoneesta huoneeseen, tiloihin, paikkoihin, pieniin maailmoihin,
ovet aukeavat ulos ja sisään,
maailmoihin ja pois,
ajatusten, tunteiden kyllästämiin tiloihin, tekojen raastamiin tiloihin,
ajan vankiloihin.
Ovet aukaistaan elämään ja suljetaan elämästä pois.
Kaupunki on paikka jäykistyneille liikkeille,
aika katoamiselle,
tila arpakuutioille, joita heitetään huolimattomasti
tyhjyyteen tuijottavien jalkoihin,
väkisin jäykistettyjen kasvojen varjot ikkunoissa
tuijottavat
ikkunanaisten jäykkien raajojen asentoja,
niissä on eroottista epätoivoa.
Hakaniemen torin kiveys kastuu
sateessa
ja pisarat uppoavat kivien saumoista maahan.
Vesi vajoaa,
ei saavuta oikeaa maata,
putket imevät veden ahnaasti mereen.
Rannalla rakennusten seinät ja teräsbetonin kylkiluut
pitävät tilaa koossa.
Tilan keskellä, jäykistynein jaloin,
haiseva juoppo,
sillan alta, jostain.
Puutarhurit siivosivat roskia
polulta,
halusivat nostaa sen jätelavalle,
laskivat leikkiä,
mutta se laahusti Hakaniemen suuntaan,
jäykistetyn käden osoittamaan suuntaan.
Mallinukke katsoi ja
nauroi.
4 Lasitaivas
Lasitaivas, ruutuihin jaettu taivas,
kirkas palataivas,
valituille, ei meille puutarhureille, ei minulle.
Lasitaivaan alla
kukkamassoja, myyntiin, turhiin tarkoituksiin,
joillekin.
Istutan kukkasipulit
piiloon, uudestisyntymään, toisille.
Jos saisin, jos voisin, vain istua odottamaan
versoja,
versojen aurinkotanssia, väristyksiä,
kasvun rytmiä
varren päähän kukkaa, minullekin.
Tulppaani on maan liekki
leikattu sydän
tuhansien joukosta,
tuoksu, joka unohdetaan hetken jälkeen.
5 Askeleet kaduissa kiinni
Kaupunki ottaa vastaan kulkijan,
eksyneen ja harhailevan,
kukaan ei tunne, ei tiedä,
kaupunki ottaa itseensä, kiinnittää, sitoo,
ei päästä enää irti.
Joku pakenee ennen sitomista, pelkää,
ei saa otetta, ei jaksa,
ei löydä ovea
ja toinen jää, takertuu kiinni
kuin hukkuisi autioon kaupunkiin, tyhjään ja vieraaseen tilaan.
Vieraat kadut piirtyvät muistiin,
askeleet kiinnittyvät katuun,
satunnaiset sanat kasvavat puistoihin kiinni, ruokkivat puita,
ihmiset alkavat muistuttaa ihmisiä,
vaikka heillä on aina kiire.
Iltaisin on aikaa kävellä, edestakaisin
ja ihmettelen,
olen saanut pitäviä otteita Kallion kaduista,
yhdestä puistosta
ja Ervastin divarista.
Askeleet kaikuivat talojen välissä
ja tulevat perässä sisälle huoneeseen.
.jpg)
Kadut ovat yksinäiselle autiot
Ikävän kosketus
6 Pitkänsillan yli
Pitkä ilta oli pidempi kuin Pitkänsillan ylitys.
Ylitttäminen kesti kauan,
katsoin sodan jälkiä kivipilareissa,
tein matkaa,
sillalta aukeni näkymiä Kasvitieteelliseen puutarhaan,
pysähdyin,
kun joku ampui puistosta Hakaniemeen ja
valkoiset juoksivat ohitseni sillalla,
ja sillan yli marssitettiin vankeja Suomenlinnaa kohti,
seurasin heitä
ja törmäsin vanhaan naiseen.
Yliopiston kirjasto piirsi monumentaalisen varjon ylitseni,
sivistyksen ylimielisen hymyn
tuntemattomien kirjojen maailmasta.
Portailla istui turisteja
ja lokit lensivät pakoon,
kirkuivat aina samalla tavalla,
ja pääkonttori kohosi Utspenskin edessä
kuin valkoinen raateluhammas,
ylimielinen irvistys,
Katajanokan
tiilirakennusten muiston päällä.
Mutta se ei ollut siinä keväällä
kun vankeja marssitettiin Suomenlinnaan.
Ei silloin, kun pommit tippuivat kaduille,
ei silloin
kun Vietnamin veriset huurut haisivat Suomessa.
Ei, se ilmestyi kuin tyhjästä,
sinä vuonna
kun sivistys saavutti korkeimman potenssin Pitkänsillan toisella puolella.
Lautta vei ohi saaren
ja sen punaisen mökin,
auringon siltaa pitkin
laituriin.
Kivivallit olivat paikallaan ja
katselin Ehrensvärdin haudan yli poutapilviä.
Meri katsoo luotojen takaa kaupunkia
7 Linnut
Tykit tuijottivat merelle putket yläviistoon,
lokit kiertelivät yläpuolella,
kiusasivat yksijalkaista
lintua,
se seisoi tykin piipulla ja hoippui
tuulenpuuskissa,
syöksyivät alas ja nokkivat sitä.
Se piti pelastaa, miksi,
säälittävä, tappakoon,
se oli kuin juoppo Hakaniemen torilla,
tuhansin lyönnein lyöty.
Heitin lintuja kivillä,
joku osui,
ja ne kirkuivat, lujempaa, repivät huudoilla sulkia irti.
Repivät huudoilla taivasta suikaleiksi,
pakenivat vallien yli merelle,
tuuleen,
tuulessa kieppuen.
Yksi istui tykin piipulla,
tuijotti taivaalle, huusi,
hypähti yhdellä jalalla lentoon
muiden perään.
Suomenlinnan tykit
8 Pilvien varjo
Laiva ohitti saaren,
toinen lähestyi kaukana Harmajan luona ja
merellä oli yksi.
Tyttö istui vesirajassa, kivellä, heilutti jalkojaan veden alla
ja aallot nousivat reisille.
Meren kaareva viiva puki päälleen kaukana
pilvien varjon
ja auringon vana piirsi
merellä kirkkaan peilin merilintujen liitoa vasten.
Se nosti hametta ja kahlasi rantaa,
lauloi,
veti hameen pään yli pois,
kuori itseään paljaaksi
meren kosketusta varten,
merelle, kuin uhri tai keväinen lintujen huuto.
Ja se oli huuto, se sydämen kohdalla,
veri poltti kasvoja,
ei hän alasti ollut,
mutta ne pienet uimahousut ja punaiset rintaliivit
nostivat huudon sydämen kohdalta, sen ikävän,
sen odotuksen ja surun,
kun ei voi koskettaa, ei tuntea, ei maistaa meren kosteita
huulia iholla,
mutta tuulessa merenneitojen kiimaiset huudot rannoilta
laivojen merimiehille,
rantakivien pärskeissä auringot, tuuli
ja kevyt kosketus.
9 Kevättanssi
Heinät huojuivat tuulessa
pilvien juoksussa,
tuuli kuljetti mereltä lintujen huutoja.
Se nousi rannalle, lähemmäs
ja aurinko kuljetti sormiaan iholla,
kuin olisi omat sormeni olleet iholla,
antoi auringon hyväillä, julkeasti.
Meren mainingit nostivat rantakiville kostean jäljen,
meren tuoksun,
naisen tuoksun, kosketuksen ikävän,
himon,
tulemisen tuskan.
Tuuli sai koskettaa sen hiuksia,
tunnustella,
kuin olisi leikkinyt hiuksilla, iholla, kaikella…
tuuli puki sen hitaasti, kiusaten, ja se antoi auringon tanssia ihollaan,
liikkeissään,
pakenevassa tanssissa.
Purjevene piirsi mereen vanaa ja
valkoiset purjeet paukkuivat tuulessa,
hän tanssi,
hän tanssi kevään kiimatanssiaan rantakalliolla
jollekin,
jollekin muulle,
jollekin hiekkapolulla, vallien päällä.
Mies laskeutui polulta rantaan,
ja lintujen huudot tippuivat
maahan,
tuulikin viilsi julmasti,
ne nousivat heinien keskeltä ylös, vierestä ohi.
Hänen suolainen tuoksunsa takertui heiniin,
hän nauroi
ja mies puristi lujasti,
hän meni pois.
10 Kaupunki hehkuu kuumeessa
Yö poimii laatikoista elämän kiihkon,
huumaavan kosketuksen,
yö saavuttaa askelien äänet käytävässä,
antaa piikin höyryävien soiden näkyihin, ikävän valomereen,
välkkyvässä yössä.
Ovia aukaistaan juhlaan, joku luukku aukeaa suruun,
joku itkuun ja tuskaan.
Elämän kosketus tuhansin askelin, tuhansin äänin
ja käsillä puristaen.
Ikävä tanssittaa yössä,
rusentaa ihmiset toisiaan vasten, kiihkossa, surussa,
anovin silmin.
Ikävä huutaa yössä,
huutaa lähteiden luo
juomaan kaupungin iholta,
juomaan pakoa yksinäisyydestä, kun kaupungin iho palaa
ja askelten kaiku palaa
ja sanat palavat huulilla.
Kaupunki hehkuu kuumeessa
ja moni vaelsi Kalliosta yli Pitkänsillan, sirosääristen opiskelijatyttöjen huoneisiin,
mutta eivät saavuta koskaan Eiraa,
eivät kirjaston portaita,
eivät kuule sanaakaan filosofiasta. Nietzsche puhui vain öisin vuorille nousemisesta ja
ylivertaisista ihmisistä.
Jumalhämärä valuu aamuisin viemäreihin.
Aamu pakotti palaamaan yli sillan,
työhön ja
autohuoltamon korjaamoon.
Helsingin yö auttaa unohtamaan
Kaupungin kuvat
11 Mistä tänne ja täältä minne ?
Mistä raahustit tänne
vanha varis, ryysyissä, tavarakärryjen kanssa.
Toisten jättämät tavarat, pullot ja rihkama
kulkevat kärryissä.
Jätesäiliöistä saa lisää,
ne pitävät löysästi elämässä kiinni.
Höpiset
jollekin näkymättömälle, vältät katsetta, katsot maahan.
Kuljet köyryssä jäteastialta roskalaatikolle.
Oletko nöyrä vai toivoton ?
Oletko kuka?
Kuka kaipaa, kuka muistaa, kun olet matkalla rajalle,
jo melkein portilla,
perässä varjo ja edessä vastaanottajat:
Ne viittovat jättämään, kutsuvat sinua, pyytävät jättämään tämän kaupungin.
Puhutko vainajille,
kun astut raskaasti reunakiven yli
Esplanadin kappelin taakse
roskalaatikolle, vedät kannen perässä kiinni.
Esplanadin kappeli
12 Esplanadin vanhat puut
Vanhat puut levittävät sormiaan, raskaan latvuksen
puistokäytävän yli,
kuin suojellen.
Puiden nöyryys on suurta,
vanhat puut,
ne ovat ja siinä kaikki.
Tuhannet ihmiset kulkevat puiden alitse
ja oksat harovat taivasta yläpuolella, pyytävät rauhaa
kulkijoille:
tuhansin askelin
matkalla, torille, ohi Amandan, sen luo,
katsomaan kivinaisen erotiikkaa,
tuhansin askelin kaupungin keskelle ja pois.
Tuhannet askeleet huutavat puille,
mutta puut ovat hiljaa, nöyrinä,
odottavat ajan loppua väsyneille puusieluille
ja minulla on keveys , istun ajan päällä, kellun ajassa
penkillä, puiden alla,
ja katson oudosti ihmisiä.
Hullu se on, ne sanoivat varmasti niin.
Kivitalojen ikkunat katsovat
puiden latvojen yli. Joissakin palaa auringon tuli.
Pikkuvarpuset nahistelevat murusista, röyhkeät lokit ryöstävät kaiken, naiselta leivän kädestä
ja pyrähtävät lentoon kuin kirkuva impressio, täplien tanssi.
Kappelin ikkunoissa puiden varjoja
arkipäivän elämää,
ei mitään suurta ja ihmeellistä.
13 Kivimiehet
Kaivinkone repi kynsillään katua,
oli aukaissut pinnan,
paljasti kadun ihon ja sorakudoksen.
Katu kaivettiin auki,
leikattiin auki suuren kirurgin kädellä, konekäsin ja
lapiolla. Ne asensivat putket ja johdot, peittivät soralla,
täyttivät, tiivistivät,
ja niin oli kadun kudosleikkaus tehty.
Graniittikivet odottivat kasoissa
kadun pinnalla.
Tulivat ne kivimiehet,
asettuivat nöyrästi polvilleen,
olivat niin nöyriä miehiä graniittikasan edessä. Kurun harmaata kiveä, sanoivat.
Kivi pyörähti käsissä, napautus metallimoskalla, kivi oikeni,
upposi hiekkaan, taas lyönti ja se oli siinä,
suomu kadun pinnalla.
Se käsien liike ja tanssi, työn akrobatiaa,
äänen rytmikäs marssi aamusta iltaan,
kaiku kertasi äänet seinistä
joka lyönnillä,
joka iskulla,
joka isku pakotti kiven nöyrästi tien suomuksi.
Jokainen kivi oli suomu
ja katu kasvatti ihoa itselleen
joka päivä, kun kuljin ohi. Koko kesän.
Kivimiehet rakensivat kadun pintaa, suomuista ihoa,
kuin pienet jumalat,
pala kerrallaan, taitavasti,
kun sormet puristivat kiveä, nostivat, laskivat,
löivät kivivasaralla.
Jälki oli kaunis,
kun humaltuneet jumalat rakensivat maailmaa.
14 Minäkin kuljin Bulevardilla
Minäkin kuljin Bulevardia
vanhojen runoilijoiden katua, ne lauloivat kadulla kulkemisesta.
Minäkin kuljin kevätaamussa,
aurinko hehkutti kattoja,
heijasti taivasta ikkunoista, katupuiden takaa.
Bulevardi heräili keväässä,
silmut paisuivat suuriksi,
niin suuriksi, että seuraava aamu taikoi ne esiin.
Nainen tuli Bulevardille jostakin porttikäytävästä,
ja kauneus oli kuin linnun lento tai enkelin kuiskaus,
kun aurinko kosketti kasvoja oksien välistä,
varjojen alla.
Nainen kosketti koroillaan katua kuin olisi lentänyt,
lentänyt satamaa kohti,
ja puut heittivät kadulle varjoja.
Lokit huusivat satamasta kiihkeästi ja
joku nauroi lähellä, jossakin ikkunassa,
nauru kertautui seinien välissä Bulevardilla ja vaimeni pois,
nainen käveli kevyesti ohi nauravan ikkunan.
Ne hiukset leijuvat tuulessa,
mustissa hiuksissa korpin huuto.
Keväthame värisi mustana silkkinä ja
mustat sukat,
korpin kiihkeä tanssi kadun ihmisten seassa
satamaa kohti
ja ne kevätaskeleet,
lantion pehmeä pyörähdys
ja askelten keveys, tanssia Bulevardilla
kevätaamussa, kun aamu itsekin kujeilee,
keväterotiikan kostuttamilla huulilla.
Olisin halunnut, olisin halunnut niin
koskettaa naista,
nostaa hametta rohkeammin kuin kevättuuli ja
tanssia mustan korpin kevättanssia Bulevardilla.
Bulevardi jäi taakse ja
kadunkulma,
näkyivät
telakka, meren kevät ja kaipaus.
Kevät kuljetti naisen sirosti sisälle mustaan autoon.
Ja se korpin tanssi jatkui,
se jatkui
jatkui kadulla
kevättuuleen viedessä tuoksun.
Kenen nainen ?
15 Kauppakeskuksen arvokkain tuote
Nousukautena rahaa kasvaa lehmäntatteina puistoissa, varastoissa ja toimistojen
roskalaatikoissa
ja painokoneet tekevät lisää erikoispaperista
ja metallista valetaan kolikoita.
Raha on voima,
raha pakottaa liikkeeseen ihmiset, koneet, sivistyksen,
valaa ahneuden hyveeksi,
valaa ostamisen rituaaliksi ja tyydyttymisen aktiksi,
myyminen on hyväntekeväisyyttä, oikeamielisten hurskautta,
raha on alttaritaulu, tämänpuoleisen kutsu, tämänpuoleisen rukous;
itseensä katsova jumala.
Kauppakeskus on läpikävelyn rituaali, katselu,
tavarakuva,
ostamisen arkipäiväinen suunanto, kosketus rahaan, kosketus pankkikorttiin,
ei ihmisen käsiin,
ei ihmisten kosketusta, ei kohtaamista.
Lasikatot, muovikuorilla verhottu terästemppeli,
mainoskylttien loitsuissa ostamisen pyyntö,
tämänpuoleisen vaativa kosketus,
itseään katsova katse,
TÄMÄNPUOLEISEN JUMALAN TUIJOTUS.
Kauppa, kauppa, kauppakeskus,
pyhän yhteyden loitsu,
raha, raha ja raha, osta ja myy, eroottinen akti,
tämänpuoleisen onaniaa.
Tämänpuoleisen kosketus ostajan tyhjässä
autiomaassa,
merkityksettömän huuto,
irtirepäisy, esineen poisheitto,
tuskaton irtoaminen arvokkaimmasta
arvottomaksi tulleesta, merkityksettömästä.
Anna tavaran kiertää,
heitä pois, heitä, poista,
poista arvoton,
tee merkityksettömäksi itsesi, osta tyhjä ja autio tunne,
osta tunteita, jos niitä ei ole,
tee tunteita, kuvittele tyydytys,
tyydytys ilman tyydytystä,
TÄMÄNPUOLEISEN JUMALAN KOSKETUS !
Katu ja tila ja ihmiset
16 Temppeliaukion kirkko
Kivikirkko kallion sisällä,
kiven sisällä, kiinni maan juurissa.
Jumalan kosketus kallion sisällä,
kiven kovassa pinnassa, kiven kylmää pintaa vasten,
kuka näkee näkyjä tummassa kivipinnassa ?
Millaiset näyt
kiteissä nyt,
millaiset silloin kun erakot asuivat erämaassa, asuivat vuorien luolissa kallion sisällä.
Nyt takapenkillä vaeltavat erakot,
eikö matka jo riitä ?
Takapenkillä nöyrinä vaiti, pelästynyt joukko,
tulivat sisälle turistit
tutkimaan kivipintojen tyhjiä tauluja,
ostamaan kokemuksia, varastoitua elämää,
digitaalista kuvaelämää.
Nöyrät olivat hiljaa,
kun ne valuivat hälisten ovista hiljaisuuteen,
leikkasivat auki sen hetken
- aukireväisty ajankuva.
Kirkon hiljaisuus kiinnittyy kiven väreihin
17 Pyhyyden puute
Sidon itseni
kaduille ja puistoon, huoneiden tilaan,
satamaan ja
kauppakeskusten levottomuuteen.
Levottomuuden kuva
meissä , erilainen,
vaihtuva
päivien yli, mielentilasta toiseen,
Kaupungin levoton,
vääntelehtivä huuto: lihaa, terästä ja lasia,
missä toivo ?
Kaupunki puoliksi syötynä hampurilaisena
kadulla
MacDonalsin mainosten edessä.
Ostamisen ja ahneuden tilasarja,
missä pyhyys,
missä jumalten laulu,
missä tuonpuoleisen kosketus, ilo ja pyhyys…
Levottomuus sitoo mielen aikaan, paikkaan ja
hampurilaisen hajuun.
Tämä oleminen pirstoo ajan vieraiksi kuviksi ja
helisyttää elämän palasia peltitynnyreissä.
Ajan surullisia leikkejä
television maailmassa, tietokoneiden ruuduilta ruuduille,
pakoa itsestä ulos
joksikin toiseksi,
toisena olemiseen.
Kauppakeskusten kulissit ja lumemaailma
18 Katujen karjalauma
Kaduilla naiset
myyvät itseään,
myyvät itsestään kiihkoa, kuvitelmia ja tuskaa.
Myyvät itseään tyhjäksi,
halvalla, alehintaan, elämäänsä ja
muistojaan,
miehille, unohdettujen toiveiden miehille,
unohtamaan ne miehet ja hinnan
jolla ne ostivat heitä,
kuin katujen karjalaumaa.
Karjalaumaa myydään ja ostetaan, vaihdetaan petoksella,
lyödään ja unohdetaan
elämän teurastamoon, halvalla.
Huorat,
katujen karjalaumat, joukossa joku mies.
Ne hiipivät pälyilleen huoneisiinne ja
ostavat naisen joka on äiti
tai joku nainen tai mikä vaan.
Joku ostaa viinapullolla, aika halvalla, sen tytön Kaisaniemessä,
ja muitakin tyttöjä,
punaposkisia, meikattuja,
ovat niin nuoria etteivät voi olla kuin neitsyitä,
joka kerta uudestaan.
19 Porraskäytävä
Tuuli tuo mereltä laivan koneiden jylinän,
matalan basson,
sumutorven huudon,
sataman varastojen yli,
pitkin katua Senaatintorille, kadulle, porttikäytävään,
portaille,
porraskäytävään. Ääni häipyy lähes pois, kun askeleet täyttävät
kaikuvaa tilaa.
Monia ääniä, hiljaista puhetta jossakin,
puhetta huoneissa,
riidan huutoa, itkua,
elämän ääniä,
koko elämä porraskäytävässä.
Oveni takana hiljainen huone ja hiljaiset askeleet,
kukapa niitä kuulisi ?
20 Yksi huone samassa porraskäytävässä
Nainen asui perintöasunnossa
yksin,
mutta ei aina, joskus,
ne naiset tulivat tapaamaan toisiaan
ja ne juhlivat, räyhäsivät aamuyöhön.
Se nainen oli yksin,
paitsi joskus, silloin
kun joku mies,
tuli antamaan tyydytystä,
Eihän se nainen vanha ollut,
yli viisikymmentä, mutta pojille äiti, tai ainakin maksoi ja
sai rahalla olla mitä halusi.
Se eli yksin,
paitsi silloin, kun sisar tuli käymään.
Ne muistelivat äitiä, isän muistoa,
hiljaista kartanoa,
jossa mikään ei saanut olla toisin.
Yksin, enimmäkseen yksin,
se huusi yöllä
tällä kadulla, oven takana, kaupungin keskellä.
21 Syksy
Puut,
lehmukset puistossa
ja alas satavat keltaiset lehdet vaahteroista,
syksy on kaupungin värikäs piirros.
Valaiden laulu
22 Marraskuun yö
Askeleet kaikuvat seinien välissä,
pois, kauas,
satamaa kohti ja
hiljaisuus huutaa kadulla yössä.
Valo, jostakin ikkunasta,
katsoo valosilmillään katuun,
kysyy ja
mietin sitä varjoa ikkunassa.
23 Yö kaivopuiston kallioilla
Yö peittää meren pimeään ja
tuuli ääntelee rannan paljaissa puissa,
laivojen valopisteet merellä
kutsuvat merenalaiseen maailmaan.
Puut kurkottavat oksilla pimeään, taivaalle,
puistokäytävät kaartavat puiden alla valopisteeltä toiselle,
jonnekin pimeään.
Kalliolla ihmisen varjo, ei enää ihminen,
ei mikään, ei kenellekään,
jään hankaamalla kylmällä pinnalla.
Kuura maalaa silokallion murtuneet uurteet juoviksi,
sormissa kylmyys,
kosketus,
ilman tuntoa, pakkasessa:
merelle, pimeään, yön sisään,
jääkylmään veteen
sukellus
pimeiden virtojen hiljaiseen kohinaan,
hiljaiseen lauluun, valaiden unettavaan lauluun.
Marraskuu leikkii aaltojen vaahtopäillä,
sekoittaa tuulta ja vettä,
haluaa ihmisen,
haluaa uimaan meren valaiden lauluun
leijumaan jääkylmän kosketuksen raukeuteen,
veneiden kölipuiden alle.
24 Marraskuun aamu
Aamu vetää Töölönlahden rannat jäähän,
jää puhuu, valittaa,
ritinä on jään kieltä,
vongahdukset huutoa
rannan hiljaisille kulkijoille, pakkasen kiristyvässä puristuksessa.
Sumu nousee ylös ja
aurinko pyörittää punaisen silmänsä kattojen yli
meren päälle.
Jää kasvaa rantakallioilta merelle,
jäätyy pinnan yli
läpinäkyväksi kristallikalloksi.
Jään alla tyhjä tuijotus
tyyneen pintaan.
Ei ole valaiden laulua,
ei silmiä
nähdä jään pinnalla auringon kajoa.
25 Pakeneva yö
Pulut pyrähtävät lentoon
Hakaniemen torilta,
kivet ovat kuurassa.
Mies ylittää varovasti kadun,
ja jää seisomaan torille,
vaiti, yöstä selvinnyt,
keskelle autiota, tyhjää ja hiljaista.
Yö valuu talojen välistä
yli torin
mereen saakka.
Taivas katsoo jään pinnalta itseään.
Aamu ajelehtii kylmän pinnan yli
ja valaiden laulu on jäätynyt.
26 Rantojen jäätymisen jälkeen
Junat saapuvat asemalle, hitaasti
ja lähtevät hitaasti,
aika vääristyy,
käyristyy saavuttamisen ja poisjättämisen kokemukseksi,
saa sisältöä olemisesta,
jossa ei ole hetkeen tarkoitusta ja päämäärää.
Asema on liikettä ja liikkeen päättymistä, moottorien vaimenevaa ääntä
ennen liikkeen loppua.
Moottorien lämpö tuntuu iholla,
moottorien miehekästä hajua, öljyä, voitelurasvaa.
Moottorien jylinää, kun ne lähtevät, kiihdyttävät,
koneiden musiikkia, tuhat hevosvoimaa, vauhtia, nopeutta.
Asemahallin äänet sotkeutuvat askelten, puheen ja hälyn kaaokseksi,
äänen rytmiksi,
sekoittuvat kaupungin ääniin.
Yöllä on hiljaista. Joku nojaa seinään.
peittävät kiskot,
peittävät likaiset jäljet
kaduilta, torilta, jään alta, laivojen välistä.
Kulkijan jättävät jälkiä lumeen. Piirrän omat jälkeni torin yli
sillalle ja huoneeseen.
Hän halusi kuolemaa ja
rakasti valaiden laulua niin paljon.
Kohtaaminen
27 Läpi omien maailmojen
Meri oli illalla tyyni ja kirkas,
aurinko piirsi
kirkasta siltaa saarien välistä Jollaksen kalliorannan kiville,
kalliolle, silokallion pintaa ylös.
Käsi oli pehmeä, lämmin ja kostea,
arka,
yksinäinen nainen, tietokoneen tiedostoista löydetty,
Joka kerta huoneissa, puistossa,
omissa maailmoissamme, joita emme kykene luovuttamaan,
toisillemme,
joka kerta yksin,
halun ja ikävän hyppy
joka vie meitä päivien yli.
Yksinäisten kaupunki
ilman oikeita sanoja,
ilman oikeaa kosketusta.
Rantakalliolla viimeisen kerran,
lyhyt tyydytys ja jano,
joka ei tyydyty. Pettymys.
Suomenlinnan kalliot ja se puu
28 Hiljaisuus valitti jotain
Rantakivien pyöreillä kivirinnoilla
Katajanokan kärjessä,
siihen näkyvät jäänmurtajat.
Kivet olivat aamukylmiä ja merestä nousi
ohutta huntua, kevyttä usvaa,
ohimenneen veneen laineiden koskettelua kivillä.
Ne askeleet kuuluivat jo kaukaa,
oudon epävarmoina, hidastettuina, viipyilevinä,
pysähtyivät,
ja hiljaisuus valitti.
Aurinko vieri Korkeasaaren yli,
leikki tyynellä pinnalla kuvajaisina,
maalasi usvaa pastellisävyillä,
lähes pysähtynyt hetki,
ja ääni, askelten ääni,
jatkui, selkäni takana, ohi,
mutta taas valitti hiljaisuus.
Nainen katsoi samaa hiljaista kuvaa,
ylösalaista kuvaa
ja hiljaisuus valitti,
hiljaisuus valitti kasvoilla,
hiljaisuus huusi talojen kattojen päällä.
Hän sanoi jonkun sanan, kysyi
ja vastasin.
Sanat tarttuivat kiinni,
sanat olivat huutomme, sanat pyyntönä, tunnustus.
Hiljaisuus valitti sanojen jälkeen,
hiljaisuus valitti askelien äänessä ja
Utspenskin ikkunoissa.
Askeleeni tarttuivat katuun,
tarttuivat Senaatintorin raskaiden kivien uurteisiin,
pitkänsillan kaiteisiin ja
huoneen kynnykseen.
29 Punaisilla vuorilla
En koskenut sinuun ensimmäisenä iltana,
en toisena, en edes kolmantena:
olit arka ja vältit kosketusta,
mutta puhuit
ja tapailit sanoja, ne kuulostivat oudoilta,
mutta en välittänyt, en ihmetellyt,
olit vain etäinen, tavoittamaton:
pyysit aikaa
ja annoin aikaa.
Sinä iltana olit valmis
ja tuliin sinuun kuin hevonen,
pelästyit hevosen laukkaa,
syöksyä punaisilla vuorilla, alas kalliolta
tyyneen veteen.
Sinä olit edelleen vuorillasi ja pakenit piiloon,
pelkäsit jotakin.
30 Tunnustus
Syksyllä sanoit, olet vain ongelma minulle, kaikille miehille,
minun pitää opettaa sinut tuntemaan,
tunnistamaan tunteita,
mitä ne ovat,
mitä on rakastaa.
En ymmärtänyt
tunteiden jäätynyttä hiljaisuutta.
Ratsastin sinulla punaisilla vuorillani,
mutta sinä olit kylmä hevonen,
ilman intohimoa.
Halusit olla hevonen
jolla ratsastetaan kuvitelluilla vuorilla,
ratsastin rajusti,
vaikka olitkin kylmä hevonen.
31 Pihapuu itki
Ratsastin yli kesän ja syksyn,
mutta juoksit pois,
maailmoihin, etäisiin pakolaukkoihin,
säikkyyn kiitoon,
pois, jonnekin, muistojen taakse,
pois aikaan, pois hetkeen, kun joku otti
sinut luvatta,
pienen tytön
huoneen pimeässä yössä.
Yhtenä aamuna olit poissa,
verhot rikki.
vastapäisen talon ikkunat katsoivat asuntoomme
ilman tunnetta, ilman myötätuntoa.
Pihapuu itki keltaisia lehtiä alas
märälle asfaltille.
Istuit sanoitta,
tuijotit itseesi, pois, jossakin
ja minä olin yksin, sinä yksin.
En osannut tehdä mitään. Ei ollut sanoja.
32 Kädet
Muistan, liian hyvin, en haluaisi.
Silmäsi katsovat ohitse,
ovea, joka on kiinni,
ja seiniä, rakennettu ympärillesi,
hiljaisuutta jota ei kuule, vaikka sen näet,
ja varjot,
joita näet, ne hahmot, ristit,
ne kasvot jotka puhuvat, kasvoihin kiinnittyvät kädet
jotka koskettavat,
ne kaikki kirotut,
joita et voinut tappaa,
ne pakenivat vihaasi,
veivät himonsa mukanaan
ja jättivät syntisten käsiensä kosketuksen.
Tunnet kosketukset joka paikassa, sielläkin
ja ne tekivät sinusta syyllisen
jumalansa kasvojen edessä.
33 Ovi seinässä
Muistan liian hyvin, en haluaisi.
Katsoit ohitseni suljettua ovea.
Olin yksin,
sinä itsesi jäätyneessä hiljaisuudessa.
Suljin sen oven
ja jäit sinne hiljaisuuteen…
… katsoi minua ja lähti,
se sulki oven ja katsoin oven seinää,
se lähestyi hitaasti, paha seinä,
ryömin sängyn alle ettei se löytäisi minua…
ja pimeässä oli koti, huone, mutta ei sittenkään koti,
oli vain laatikko, ovi laatikkoon, avoin ovi,
josta se tuli sisään,
se seisoi, seisoi ja katseli,
se kosketti, kosketti, kosketti,
olin kiveä, olin kivi, patsas ja jäykkä…
näin kerroit jälkeesi jättämissä lapuissa.
34 Seinät paperia
Elämä keinuttaa julmassa keinussa
jäätävässä tuulessa,
sielun läpikuultavassa meressä,
yksinäisyydessä,
siinä surussa,
joka ottaa aamulla kiinni,
takertuu ensimmäisiin askeliin ja sanoihin,
muistoihin,
kun jähmettynyt katu valuu ohitse,
kun talojen seinät ovat paperia,
niin ohutta,
että ne voivat leimahtaa milloin vain
ja savuta, tuhkana tuulen mukaan.
Ja surun aika katselee kaikesta:
hän on poissa,
elävältä pois.
35 Eilinen tässä
Vuodet asuvat ihmisten sisällä
ja piirtävät ohuita jälkiä,
muistin kuvia,
tunteen ohutta harsoa.
Vuodet maalaavat ajan kuvioita, ajan merkkejä,
autioiden talojen katoille,
talojen seiniin,
huoneisiin, joissa asutaan, rakastetaan ja
kuoleman huoneisiin.
Vuodet asuvat välillämme
poissaolemisena.
Sanasi tulivat jähmettyneestä suusta,
kysyit oliko siitä vähän aikaa
kun lähdin huoneestasi.
On siitä vähän aikaa, minulle kolme vuotta,
sinulle eilinen, aikasi sekoittuu.
Kuka käy luonasi,
minäkö yksin ?
Sinulle
36 Meren kaupunki
Meri piirtää rannoille vaahtovanaa
jokaisen aallon pärskeessä ja murtuneissa jäljissä,
aaltojen harjalla ratsastavien aurinkojen kirkkaudessa.
Meren tuijotus, katse ja silmien siristys
kaupungin kaduilla, torille,
meri sataman sisällä, laivojen alla
ja mainingit kaatuvat rannoille
meren reunalla:
Meri piirtää jälkensä kaupunkiin, tuo tuulet, valon ja kirkkauden.
Meri tuo syksyn yöt, piirtää talven jääkuvia ja jäät koskettavat rantoja sormillaan.
Meri tuo kevään sulavat vedet
ja meren kosketus kaupungin kasvoilla
on kuvia ikkunoissa.
Kaupunki piirtää profiiliaan merta vasten: Suurkirkon vaalea torni,
sen yli pilvien varjot,
takana kaupungin seinä, katot ja muurit,
edessä meri, meren viiva ja kaukaiset laivat. Laivat matkalla meren yli
Eurooppaan.
37 Syksyn kallioilla
Vallien keltaiset heinät
kahisevat tuulessa hiljaisia sanoja,
puhuvat toisilleen,
puhun sinulle kosketuksella ja
sinä suudelmalla,
meille aika on tässä.
Meri on syvä
syksyn kirkkaassa valossa,
aallot murtuvat kalliolle
terävin hampain, kohisten,
kastellen pärskeillä
rannan kiiltäviä kiviä.
Muistan sen naisen kalliolla,
silloin,
ja hänet missä hän edelleen on,
huoneessaan, eilisessä,
mutta me olemme tässä, syksyssä.
Meillä on sanat ja kosketus. Sinä minussa ja minä vaellan sinussa.
38 Sinulle
Hiljainen ääni
yössä,
kosketus,
käden hyväily hiuksilla,
suudelmat,
tuoksujen huumaava kiihko.
Ääni,
äänesi
pehmeä huudahdus
hetkellä, kun olet enemmän kuin yksi.
Rinnan ylpeä kaari,
lantiot,
liikkeen rytmi,
tulen huulillesi
sinuun ja
hetken olet täynnä.
39 Tahtoi tähän maailmaan
Mahasi kasvoi pyöreäksi huomaamatta
ja yhtenä aamuna se oli iso
pallo tai appelsiini,
ja napa näytti hassulta sen keskellä,
olit ottanut napakorun pois.
Potkut näkyivät vatsan iholla,
kuin toukka olisi puskenut päätään ihon alla.
Ja viimeiset viikot olivat raskaita:
Se tahtoi pois, ulos,
tähän maailmaan, mutta ei huutanut,
liikutti vain sormiaan ja liikkui.
Tahtoi pois
tähän maailmaan.
40 Tekojen maljasta viini
Lapsi ei huutanut, ei kirkunut,
vedettiin vain ulos,
ja se vain parkaisi,
nyyhkytti oudosti, itki.
Iholla oli verta ja limaa,
mahalla napanuoran jätteet ,
kun pesin sen vedessä,
sätkyttelevän olennon, kuin hylkeen tai delfiinin poikasen,
valaiden laulujen lapsi,
se olento, ihminen.
Kädet heiluivat kaaressa
tavoitellen ilmasta otetta,
sormet haroivat tyhjää
ja jalat potkivat jäykkinä ilmaa.
Se syntyi taas ja
otimme vastaan, se tahtoi,
tai pakolla,
kuin tekojen maljasta maahan kaadettu viini
tai tekojen samea pilvi
ja vuosien pitkät varjot.
41 Tietämättömien näytelmä
Kuka puhuisi lapsesta, ihmisestä
ja jäljestä kadulla,
itkusta yössä
ja matkasta,
joka on raskas kulkea:
kaikki kääntävät kasvonsa pois.
Taputtakaa.
Me olemme tuominneet syylliset.
Tässä maailmassa voittaa aina oikeus.
 |
|
| |
|
