Runotutkielma ihmisten kohtaamisesta. Himo ja rakkaus.  Sielujen kohtaamisen outous. Menettäminen.





Ihmisten kohtaaminen on elämän suuria tapahtumia. Jokaisen yksinolemisen rajat murtuvat silloin, kun on kyky tai mahdollisuus kasvaa itsensä yli,

niin suureksi kuin se ihmiselle on mahdollista, kosketukseen, sanoihin joilla tunnistetaan toinen ihminen. Himo ja tyydytys kasvavat kuin orjantappurat

kauniiden tunteidemme takana, leviävät rikkaruohoina pitkin aluskasvillisuutta. Ne ovat silti elämää. Mutta kenet kohtaamme himossa ? Katsommeko

itseämme silmiin ?

Miten tunnistamme sen tunteen, sen olemisen tilan, jota kutsumme rakkaudeksi ?  Kasvaako rakkaus kauniina kukkina aluskasvillisuuden läpi niiden päivien

ja öiden hetkiin, kun kaksi on yksi ja ihmisten rajat murtuvat.




Ihmiset ovat poissa



Ja suru tulee aina. Menetämme aina toisemme, kaikki yhdessä eletyt hetket, yhteiset vuodet ja tunteet joiden ajattelimme olevan ikuisia. Suru tulee

aina ja jäämme itsemme kanssa yksin. Suru tulee aina, kun vanhus katsoo huoneensa ikkunasta ulos tielle, jossa he kävelivät nuoruutensa yhdessä.

Rakkaus kantaa mukanaan surua.





Sisältö:


Yksinäisten autiomaat

1. Tippuva kukka
2. Hevostyttö
3. Yön kalpea kukka
4. Alaston vedestä
5. Oven takana hiljaisuus
6. Liskojen yöt


Yön heleät kristallihetket

7. Seinäkuva
8. Kirjojen antikvariaatti
9. Äänisen rannan arpajaiset
10.Lähtö Volgogradiin


Aukireväistyt silmut

11.Ilon anatomiaa
12.Sydämen laulu 1
13.Sydämen laulu 2
14.Ilo naisessa
15.Mielihyvän vene
16.Joskus rakkauttakin


Suru tulee aina

17.Unettomien öiden ja päivien odotus
18.Suru tulee aina









Yksinäisten autiomaat






Aika on kova





1     Tippuva kukka




Tuuli heitti sisälle, ovesta kukan

ja oli jo syksy,

sadepisaroiden itku ja

sinisten pilvien uhma.

Tippuva valkoinen kukka,

lehtesi myrkyllä, kasteltu, kuka kasteli ?

Saastunut sielu,

mielesi harhat astuvat askeleen lähemmäs, unesi demonit vaativat hintaa,

syyllisyys, häpeä, painavat mieltäsi.

Mitä saat tehdä ?

Miksi askeleet kaikuvat takana ? Miksi askeleet yksin ?









2      Hevostyttö



Janosit, uneksit kosketusta,

sormien kulkua vartalolla,

pienillä rinnoilla, reisiä myöten…

Mitä pelkäsit ?

Käsiä liian kovia,

vierasta kosketusta,

hevosen rajua laukkaa

hevostyttö.


Hevoset juoksevat vapaina

yli punaisen joen,

huutavat hevosten huutoja

miksi et sinäkin huuda huutoja keväässä,

kukkien keväässä kukat leijuvat

omenapuista alas

pienet viattomat enkelit,

ne rakastavat toisiaan,

hyväilevät toisiaan valkoisin siivin,


miksi et sinäkin


uskalla rakastaa valkoisin siivin

naisen rintojen

kauniita kaaria,

hevostyttö,

miksi et ylitä punaista jokea,

sinun rakastettusi huutaa luoksesi,

kutsuu

hiuksiensa kiihottavaan leikkiin,

miksi et anna rakastetullesi suudelmaa

hevostyttö,

miksi et uskalla rakastaa naisesi kauniita kaaria

hevostyttö.





Rakkaus on punainen itku






3       Yön kalpea kukka



Huoneesi verhojen takaa

katsot

ulos kadulle,

lumen kylmyys sormien välissä

odotat miestä, katsetta,

se riisuu jo ovelta alasti

ja käsien kevyttä kulkua kepeästi rinnoilla,

huulet purevat nännejäsi, tunnet sen käsillä, paisuneita.

Odotat ikkunan takana miestä,

joka löytäisi huoneesi,

suljetun oven,

löytäisi suljetun oven

ja ottaisi sinut kuin yön himmeän kukan,

löytäisi oven ja

pimeän huoneen,

ottaisi sinut kuin yön himmeän kukan

huoneesi lattialla.









4       Alaston vedestä



Nousit rannalle,

hiekalle, meren suolasta,

auringon säteistä,

nousit rannalle alasti, kosteana,

tuhansin pisaroin nousit vedestä ja

aurinko kimmelsi

iholla,

rinnoilla, vatsassa, häpykarvojen kärjissä,

pisaroissa tulit rannalle

meren syvästä, vihreästä,


paloit punaista tulta, niin kuumaa

kuin miilunpolttajan tuska ja

levitit kiihkosi päälleni

kuin tanssiva pikkuinen nukke,

hajasäärin ja notkein lantein,

olin hetken,

olin rannalla hetken kuin palava pensas,

kiihkeän palavan hetken.








5     Oven takana hiljaisuus




Soitan ovikelloa,

toisen kerran ja kolmannen,

mutta mitään ei kuulu,

oletko poissa, kiusaatko, miksi et vastaa,

miksi et tule ?

Miksi viivytät askelten ääntä,

miksi et tuo askeleitasi ovelle.

Miksi et tule ?


Oletko sängyssä ja heräät,

kun huudan, jos pyydän.

Oletko suihkussa ja itseäsi

hyväilet

kun en ole vielä tullut.

Missä olet ? Oletko ulkona vaikka on

varhainen aamu,

onko luonasi mies,

joka on rintojasi purrut,

nyt lepäätte sängylle vieretysten,


syvä raukeus jäsenissä.


Nauratte yhdessä,

kun kuulette ääneni

oven takaa,

olen oven takana.

Missä olet vai oletko siellä ?








6      Liskojen yöt



Sinä katsot minua ja

minä sinuun,

laiha, nälkiintynyt, nuori nainen.

Paita on liian lyhyt, kuin avoin ikkuna vatsallesi,

sen napa huutaa, koru navassa huutaa.

Istut kuin keimaileva julmuri,

levittelet jalkojasi ja annat napasi tuijottaa minua röyhkeästi,

napasi huutaa tulemaan,

mutta katsot kylmästi,

sanot selkeitä loogisia sanoja, oppineita sanoja,

logiikan kukkasia, joita ojennat minulle,

jotta haluni sammuisi.

Älykkäitä ajatusleikkejä tunteiden rajapinnalla,

mutta et tunne, et halua, et uskalla,

puhut, mutta et siitä mitä kuljetat kivessä mukanasi.


Kuka käytti sinut lapsena loppuun,

kun olit pieni,

kuka otti sinut kuin naisen,

kun olit liian nuori,


Kuka jätti sisääsi kylmyyden,

kuka kutisti kohtusi rusinaksi,

kuka jätti pelon,

kuka ahdistuksen,

kuka liukui ylitsesi kuin lisko niinä öinä,

kun äitisi pakeni toiseen huoneeseen,

sulki oven ja

painoi kädet korvilleen,

jotta ei kuulisi, jotta ei tietäisi!

Kuka ?



Kadotetun lapsuuden jäljet. Tämä on totta.







Yön heleät kristallihetket





7       Seinäkuva



Yön perhonen siipiä räpytellen

lensit huoneeseen

keinovalojen välkkeeseen, katuvalojen piirtämään

seinäkuvaan.

Levitit siipesi,

riisuit ne pois valkoisin käsin,

kuorit kotelokehtosi rippeet pois,

pois paita ja rintaliivit,


sinun vaaleat rintasi,

vaaleat kainalokarvat.

Kiihkeän pystyt nännit, hunajaa, tuoksua.


Valkeat sormesi vetivät sirosti pienet housusi

alas,

kotelokehtosi viimeinen paha, sinä julma neitsyt,

paha nainen,

hiukset valkoista pellavaa,

yön pehmeää kristallia hetket.


Valkoisin käsin

vedit sirosti lakanat esiin,

paljastit kauneutesi punaisen viivan,


huulten heleä kosketus huulilla,

punaisten kynsien välistä,

yön kiihkeän hetken,

sinussa, sinuksi tullut.











8      Kirjojen antikvariaatti




Ne kaikki vanhat kirjat,

pois annetut, myydyt ja lahjoitetut,

ne ovat meille

ja meitä varten,

ne kaikki luetut vanhat kirjat

ja lukemattomat, kaikki rypistyneetkin, merkkeineen.


Sinä nainen,

jonka tunnen vain kirjojen pölystä,

kaikkien kirjojen omistaja,

kuin kaiken viisauden neitsyt, puhdas ja viisas,

papitar, kypsässä iässä,

mutta et vanha, et ruma, et kaunis,

tavallinen kuten useimmat naiset.


Se silmiesi ilme ja

käden kosketus

kun otit maksun tästä kirjasta,

joka oli vain pieni romaani.

Eikä se maksanut paljoakaan,

sain alennuksen

jota en pyytänyt, en anonut,

mutta se käden kosketus,

kun annoit vaihtorahat joita en pyytänyt,


ja se silmien katse

kun lukitsit oven,

kerroit kyltillä ruokatunnista muille kirjamiehille,

tunnistamme,

joka ei ollut tunti, ei edes puoltakaan tuntia,

vaikka olimme nälkäisiä ja janomme hirveä,


juoksuni nopea tulla, rynnätä sisälle värisevästä ovesta,

hikipisaroiden juostessa otsalta alas, iholle,

huudoksi huulille, lanteiden myrskyssä, keinunnassa,

syvä sukellus raukean hetkeen,

hyllyjen välissä pitkä hiljaisuus.


Vedit sormin

ne ihanat valkoiset alushoususi reisiä pitkin ylös,

oikaisit lanteille kuin olisit tanssinut pyörivin liikkein,

ojensin rintaliivit,

joista jäi huulilleni maku,

ja paidan jolla peitit mantelivartalosi,

ja lopuksi hameen, joka näytti vain nilkkasi

niille toisille asiakkaille kirjakauppasi hiljaisuudessa.


Kirjojesi keskellä olet kuin viisauden neitsyt,

siveä, porvarillinen ja

tavanomainen.

Tottako, kyllä ja ne kirjat puhuvat meille.








9         Äänisen rannan arpajaiset




Aallot kaatuvat raskaasti kalasataman hiekalle,

kalanperkeiden päälle,

satamassa ne vanhat ruostuneet kalastajaveneet

kelluvat aalloilla, turhaan.

Tuuli piiskasi sadetta puutalojen seiniin

ja rummutti sameita ikkunoita.

Tuuli ajoi yli Äänisen harmaita pilviä,

jotka kaatuivat raskaasti kylän yli,

puunlatvoja hipoen.

Ja pihojen vesilammikot tulvivat yli,

harmaata taivasta katsovat

piiskatut lammikot.


Juhlimme,

se venäläinen mies ja minä

ja ne kaksi tyttöä,

kylän vanhan kolhoosin karjakkoja.


Tytöt haisivat navetalle

ja toinen vanhalle maidolle,

vaikka ne olivat juhlavaatteet.

Vaalea tyttö takertui venäläiseen ja

minä kosketin tummaa kazastanilaista.

Viina lämmitti,

viima puhalsi sisälle ikkunoista

ja nurkasta juoksi yli lattian rotta.


Mikä kauneus naisissa,

mikä kauneus huulissa, hiukset ja silmien odotus,

toisen kuuma käsi,

toinen pehmeä, toinen vahva ja sitkeä…

Kumpi kummalle,

heitämmekö arpaa, kumpi kummalle, tumma vai vaalea ?


Sain tumman, sen kazastanilaisen

ja me juoksimme huoneen poikki yli rotan kulkeman

reitin,

sivuhuoneeseen.

Pimeä huone hengitti raskaasti,

en nähnyt , tunsin ja haistoin sen tuoksut.


Paksu tukka levisi sormieni välissä sängylle

himon käärmeinä.

Rinnat paisuivat ja

kuljetin huulia kuuman vatsan yli

ja puusängyn itku täytti sen huoneen.


Sitten se nainen nukahti kuin olisi paennut

jonnekin pois.



Aamulla valo heitti ruutuikkunan kuvan lattialle.

Se nainen nukkui vieressä

jalat levällään.

Yömyrsky oli ajanut pilvet länttä kohti ja

taivas piirsi valoja Äänisen pintaan,

pinta välkehti,

kimmelsi saarien välissä.


Lähdimme,

en tavannut naista enää koskaan.










10        Lähtö Volgogradiin



Ympärillä kaupungin äänet ja liike,

taikatemppujen tekijät, miliisi,

lapsiperheitä, yksinäisiä miehiä ja yksin kulkevia naisia,

ja hän

sateen kostuttamalla penkillä,

Gorkin puistossa, elokuussa, illan hetkessä.

Illan aurinko kajasti repaleisten pilvien takaa ja hän

illan auringon juovassa.

Linnut lensivät ylitsemme

Gorkin puistossa, elokuun iltana, sateen jälkeen.



Aamulla hän lähti.

Seisoin asemalla, hän lähti.

Mutta yö oli ollut hiljaisten huokausten yö, kerrostalossa Moskovan reunalla,

poppelipuiden keskellä.

Aamu oli harmaa,

sade piiskasi katua, laitureita ja pisarat pomppivat kiskoilla.

Aamulla hän lähti.


Venäjän maan surullinen

autius

jähmettyi asemalaiturille, jolta ihmiset olivat ennenkin lähteneet.

Olivat lähteneet ennenkin Krimille, Vladivostokiin, Kiovaan ja Petroskoihin.

Oli hänkin lähtenyt monta kertaa,

oli jättänyt Moskovan ja

kotikaupungin Volgogradin,

oli lähtenyt monta kertaa,


Hän lähti taas ja nyt oli lähdössä hetken tuntu,

lopullisen,

lyhyt yhteinen hetki, hiljainen lähtö.


Vannoimme, vaikka tiesimme ettei Venäjä luovuta lastaan,

lähdit Moskovasta Volgan rantoja alas.

Se oli kauhea tunne ja juhlallinen,

kohtalon tunne,

kun Venäjä sanoo sen kaikilla sanoilla, kaikilla katseilla,

tuhansin äänin,

Venäjän maa ei luovuta lastaan.


Venäjän maa on julma,

julma maa syö ihmisiä, kätkee ja pyyhkii pois unohdukseen.










Aukireväistyt silmut




Kevät kasvaa silmujen läpi ja tuo tuulessa rakkautta





11     Ilon anatomia



Kevään äänet hyppivät

lumihankien jäisillä kasvoilla,

lumen silmistä, silmiini.

Lumen kiteiden pinnoilla kevään ilo,

sulavesissä, vesinoroissa kevään ilo,

ilo hyppivän veden lorinassa.


Kevään ilo lumihankien päällä huojuvassa höyryssä,

siniudussa kaukaisten metsien yläpuolella,

ilo tuulessa, lämpimissä suudelmissa,

paljaiden oksien keväthuudoissa,

ne repivät kiihkossaan silmuja auki,

kutsuvat valoon.


Ilo auringossa,

kevyt kosketus silmujen paisuvilla pinnoilla, väristen repeävillä kalvoilla,

paisuvat solut,

nesteiden täyttämät pikkumaailmat.



Ilo solujen värisevässä puheessa

solujen jumalalle,

puulle,

puun oksien huudot tuulelle, pilville,

juurien väristessä maan sisällä

harovin sormin maan sisintä kohti.




Lumi lähtee kevättuulien matkaan





12      Sydämen laulu 1



Huudan sydämeni laulun palavan.

Miten kiihkeästi vapautta rakastan:

olet auringossa silkkisäie,

olet väreilevä kevättuuli,

olet lanka,

jonka annan juosta

vapisevan käden kautta:

tahdon sinut omistaa.

olet nainen, tai et ole…

olet laulu

jota myydään sille

joka vapautta rakastaa.

Olet nainen, olet laulu,

olet kaikki elämässä,

olet kaikki elämä.









13      Sydämen laulu 2



Melkein äänettömin huulin

puhuu tuuli kuulijalle:

kuiskaa metsän puissa,

kiertää pensastossa,

heinämerta hyväilee,


Olen tuuli,

lehti puun, kastepisara,

madon jälki tomussa,

olen niitty, niityn kukka, kauneus,

liikun kevyesti yli metsän, peltoniityn,

rannan kaislikkoon,

olen sorsa kaislikossa, pienen kalan pyrstöevä,

lintu, kalatiira,


olen meri, saaret, virta, maa ja taivas,


olen syntymätön elämä, toivo, rakkaus,

olen kaikki elämässä,

olen kaikki elämä.









14       Ilo naisessa




Sormien kevyt vaellus

iholla,

huulet huulissa, huulien välissä,

sormet sormissa kiinni, naruina , solmuina kiinni.

Minä sinussa,

ulos ja sisälle, liikkeen juoksu,

rytmi ja vartalon tanssi,

ilo tanssissa,

ilo tulemisen olemisen tanssissa.

Silmissäni, minä silmissäsi, katseesi läpi, sieluusi,

sielussasi,

sen tanssiva keinuva kosketus mieleni pinnalla,

sielusi ääni, äänetön ääni ja puhe,

kuulen sen, tunnen,

meissä, yhdeksi, yksi,

virrassa pyörre ja virtaan sulava jälki.







15       Mielihyvän vene



Hyväily värisyttää vartaloa ja

irrottaa veneesi laiturista,

lyö solmut poikki,

antaa tuulen viedä jonnekin, merelle,

avomerelle.

Vartalosi värisee mielihyvästä

aaltojen hakkaavassa rytmissä ja

pärskeet kastelevat sinut, vartalosi, alastoman, vaalean,

veneesi ui syvällä kosketuksen mainingeissa,


käsi hyväilee

ihoa,

piirtää kosketuksen jälkiä pinnallesi,

käden alla mainingit keinuttavat sinua ja

äänesi valittaa merellä kuin lokki,

uit syvällä,

keinut raskaasti kosketuksen puristuksessa.


Kun ihosi värisee,

olet silta, jonka ylitse kuljen,

ihosi itkee kyyneliä, kun lämmin aalto nostaa sinut meressä, murtuu vasten,

peittää ja lävistää kohtuusi saakka.


Maininkien hidas keinunta nukuttaa ja

ajelehdit tyynellä pinnalla

kosteana,

pisarat kiiltävät pinnallasi,

olet hiljaisuutta täynnä,

ajelehdit takaisin maata kohti, kallioille, rantakiville…


Nouset rannalle naisena,

alasti, tukassa levää,

pakaroissasi vielä meren keinunta,

vatsalla mielihyvän punerrus

ja avonaisten huuliesi välistä näkyy meren rantakalliot

ja huulesi kantavat vieläkin mielihyvän huutoja.


Ja lintujen huudot kuuluvat ylitsemme,

kun katson sinua,

rannalle noussutta naista,

jonka rinnoissa on vielä meren pärskeitä ja

käsien piirtämiä karttoja.




Rakkautta aaltojen pinnalla






16      Joskus rakkauttakin




Vuodet ajelehtivat ohitse pilvinä,

unikuvina,

aika nakertaa vuodet pilvihöyryksi, vääristää hetket unikuviksi,

haalistuvat hetket,

mutta sinä olit ja sinä olet,

olet oikeasti, et katoa, et savuna tuuleen, et unien merille sumuun,

et himmene muistoiksi, höyryksi auringon eteen.


Etsimme joka aamu uudelleen,

löydämme,

olet sama, silti muuttunut, toinen, uusi,

katson ja kysyn,

joka kerta jään ilman vastausta,

joka kerta olet se virta joka vie vastaukset mereen,

olet se virta jota meri ei luovuta takaisin, ei koskaan,

meri piilottaa vastauksen syvyyteen

uponneiden laivojen alle,

elämän syntymiseen ja elämän kuolemisen hetkeen,

uponneiden laivojen pimeisiin huoneisiin,


piilottaa vastauksen sielujen unikuviin, sieluista kasvaviin kukkasiin,

sielujen kosketukseen, hetkeen,

kun kaksi on yksi, eikä vastausta ole.




Kukkien väri huutaa rakkautta







Suru tulee aina







17       Unettomien öiden ja päivien odotus




Olit nuori,

mitään et elämästä tiennyt,

et tuntenut askeliasi, et pituutta,

ne tulivat ja menivät, puolestasi, elit ajattelematta,

annoit askelten viedä,

olit tuulessa värisevä kukka, lintu, sen lento,

olit hiustesi vaalea lumi, ruskeat silmät ja maalatut huulesi.


Olin nuori ja sekaisin sinusta,

unettomien öiden ja päivien odotus, tuoksusi,

hiuksien pehmeä kosketus, hipaisu, vartalosi tuoksut,


sekaisin, niin sekaisin, kun viet sormesi huulilleni

vaikka niiden pitkät kynnet ovat tikarit,

joilla viillät joka päivä,

sattuu niin,

niin sattuu,

kun et soita tai vastaa,

niin sekaisin tyhjinä tunteina, kun et vastaa.


Olet vapaa lintu, vapaa ja jossain,

tavoitan ilmasta, tuulesta,

tavoitan kaikkea,

kaikkea sinussa tavoitan,

vaikka et vastaa,

vaikka olet tuulessa, tavoitan kun kieput toisen kanssa tuulessa,

tavoitan vaikka

leikkaat tikarillasi sydämeni uhriksi.








18       Suru tulee aina




Maan pintaa peittävät kuolleiden lehtien alakulo ja

harmaa home,

marraskuu, niin tietenkin,



marraskuu, kun jätit jälkeesi

kelmeän vihreät lehdet,

joita et ehtinyt lakaista portailta pois,


lehdissä reikiä, joita etanat olivat syöneet,

ja leikattujen kukkien varret lävistivät reiät,

kukkamaan kuolleet heinät heiluivat tuulessa, hiuksia, tuulen hiuksia.


Uppoan hiuksien sekaan

maahan,

maan kosteaan kuuraan,

hiukset taipuvat tuulessa kuin merenalainen levä

kuolemanharmaan liejupohjan päällä,

merivirran suuntaan, veden alla pimeisiin syvänteisiin,


hiukset taipuvat päälläni,

taivaalta katsovat pilvissä riippuvat hirtetyt enkelit

alas maahan, silmät,


silmät katsovat alas maahan,

en tavoita sinua,

en kosketusta, en tuoksua, en valoa enkelien silmissä,

taivaan harsot valuvat alas,

mutta sinä puhut maasta,

maan kylmässä kosteudessa. Hiuksesi kasvavat maasta.