Meri itkee kyyneliä ja maaperä halkeilee kuivuudessa. Aamukastetta ei tipu köyhien avonaisiin suihin. Iberian niemimaalla Euroopan historia ja idea nousee pölyisiltä kujilta elämään tässä ajassa. Katolisen uskon pyhät paikat ja pyhimykset elävät sisällä arkipäivässä, menneisyys koskettaa kirjoituksina ja näkyinä. Espanjan rajoilla, meren rantaviivalla, kohtaavat etelä ja pohjoinen. Lomarantojen turistit elävät ansarissa, joka on irvokas näytelmä siitä miten maa ja kansa ja mennyt pyyhkäistään pois. Akvaarioihmiset tavoittavat tyydytyksen lomarantojen valkoisilta hiekkarannoilta.
Pyreneiden vuoristo. Aamu jolloin Iberian portit aukenivat.
Iberian pölyt
Sisältö
1. Sotilastie
2. Paluu
3. Verellä ja raudalla
4. Avilanin Teresa
5. Portugalin vuorilla
6. Väsynyt aamu
7. Tuhat vuotta
8. Päättymätön tanssi
9. Kuolemantanssi illalla
10.Kansimatkustaja
11.Välimeren kadonneet viivat
12.Marbella
13.Aurinkoranta
14.Euroopan idea
15.Loputon projekti
16.Rantatyrskyt
17.Rannan vaahtoa
18.Gibraltar
19.Kerjäläiset
20.Elämänjano
Espanjan sisämaat kuivuvat hitaasti
1 Sotilastie
Männyt kallistuvat mereen,
väsyneet puut,
ovat valmiita kuolemaan tuleen,
mistraalin piiskaamaan tuleen,
puusukupolvet kuolevat tuleen,
mäntyjä ei enää ole, ei niitä,
jotka näkivät legioonalaisten marssin tällä
tiellä,
vuorien sotilastiellä.
Ne männyt hajosivat tuhkana vuorille,
Välimeren aaltoihin,
rantoja huuhtelevaksi suolaksi, huulieni suolaksi,
suolaksi legioonalaisten vereen.
Mitä on jäljellä legioonalaisista,
miehistä, niistä joille viha oli elämää,
tosi
ja tarkoitus, syy elää,
joiden askelien jäljiltä tomu nousi
mäntyjen oksille,
linnut pakenivat, naiset pelkäsivät,
askelissa oli vimma elää,
elää elämä nopeasti,
eikä yksikään kirjoitus sanoa yhtään nimeä,
sotilaan nimeä,
ei sanoja, ei sotilaan ajatuksia,
ei yhtäkään hautakiveä, ei hautakirjoitusta,
ei edes luita jäänyt muistoksi,
ei edes luita, en löydä luita sotilastien sorasta, en aseita,
en lävistettyä kypärää,
en löydä sotilaita, sotilaitani
en löydä,
haamut marssivat ohitseni,
eivät käännä katsettaan vaikka teen kunniaa sotilaille,
eivät tunne, eivät tunnista,
marssivat polttavassa tulessa vuosisatoja.
Sotilastiellä kohtaa joskus joitakin kulkijoita
2 Paluu
Ääni huhuili vuorella,
vuorten välissä, jossakin ylempänä,
ja meren sininen viiva sinkosi auringon ylös vuorille,
tuhansien aamujen ja iltojen
vuosina,
kiveen syöpyneiden vuosien merkkeinä
ja ääni huhuili jossakin ylempänä,
mutta vuoret olivat hiljaa,
piirsivät viivoja taivaalle,
muinoin viivoja legioonalaisille,
samoja viivoja minulle,
ääni ei enää huhuillut, se oli huuto,
ihmisen huuto,
huutoa vuorille jotka eivät vastaa,
se ei ollut unta, tai näky,
mies ollut valhetta, se oli tosi,
se huusi,
se ihminen huusi
ja huuto katosi vuorille,
ei ollut edes kaikua,
ihminen seisoi siinä missä tie kaartui
huippujen välistä toiseen laaksoon.
Mitä teet ? Miksi huudat, kysyin;
se vaikeni.
Se vastasi englannin kielellä,
yksinkertaisesti,
”Kadotin jälkeni tässä,
tällä tiellä ja vuorella.
Tässä kohdassa kadotin itseni,
kuin sielu olisi lähtenyt pois, lintu
jota huusin takaisin vuorella…”,
Ei edes kaikua, ja hiljaisuus valui rinteitä alas,
alas jalkoihini
ja ne varjoina marssivat sotilaat,
en kosketa niitä,
pysyn kiinni jossakin, en ajaudu varjojen mukaan,
pysyn ihmisen huudossa, äänessä,
mitä teen näille varjoille ?
Palaa takaisin,
huusin miehelle,
tällä puolella ole mitään,
eivät täälläkään vuoret vastaa,
eivät varjot väisty ja
haamut marssivat sotilastiellä,
palaa takaisin, katso,
katso noita lintuja puiden yläpuolella
vuorenrinteitä vasten,
ota sielusi kiinni,
huuda se takaisin.
Huuda sielusi takaisin. Jätä varjot marssimaan sotilastielle.
Mies palasi jälkiään takaisin,
toiseen laaksoon ja toisiin kyliin,
Lontooseen.
Missä ovat muut sotilaani ?
Sotilastie ylittää asumattoman vuoriston
3 Verellä ja raudalla
Terävät peitset leikkaavat taivasta,
pilvet ratsastavat vuorien harjanteilla ja
korkeat huiput puhuvat pilville,
lumien läikät ovat kuin lintuja huippuja vasten.
Sotajoukkojen melu on vaiennut, näissä laaksoissa,
jousijänteiden terävät vingahdukset
ja huudot
ovat pois.
Kivet tippuvat alas
niin kauan kuin vuoret ovat
ja vuorien päällä pilvet,
sateiden kastelevat hautausmaat,
ne peittyvät soran alle,
kylät valuvat alas
ja tekojen kylvämä itku vaikenee,
kuolleet unohtuvat.
Ja katedraalin hämärässä
kädet puristivat ristiä,
verisin käsin
niinä öinä, kun kirkon mahti tuli ristiä suuremmaksi,
niinä öinä
kun talot paloivat laaksoissa,
taivas itki Pyreneiden päällä,
päivinä jolloin kylät tuhottiin,
harhaoppiset revittiin maasta irti, rikkaruohot,
Symbolin valo aukeaa sisäisiin maailmoihin
kädet puristivat ristiä niinä öinä,
kun temppelien ritarit lävistettiin seipäillä,
seiniltä revittiin salaisuudet,
kuvat häväistiin, ja tuhannen neitsyen patsaat
murskattiin pölyksi,
kädet puristivat veristä ristiä niinä öinä
kun Inkvisition punaiset raudat lauloivat ylistystä
vankityrmissä ja
ihmisten huuto pakeni ikkunoista kaduille ja
katedraalien paholaiskuvat tuijottivat alas toreille,
Kristuksen kivisilmät katsoivat
ylös Pyreneille,
kuin olisivat kivetkin itkeneet.
Kivet itkevät vuorilla niin kauan kuin vuoret ovat,
niin kauan kuin alas syöksyneen enkelin siivet
lepäävät kirkkojen päällä,
niin kauan kuin murskattujen patsaiden pöly samentaa purppuraa
ja niin kauan kuin keksittyjen pyhimysten luut
lepäävät samettityynyillä.
Ja kardinaalien silmissä kiiltävät alas syöksyneen enkelin kyyneleet.
Alas syösty enkeli Madridissa
4 Avilanin Teresa
Maailma rakasti himoamme,
rintojen kosteita helmiä ja
huulten kuumia huutoja.
Castilian kuumuus poltti kivimuureihin jälkiä,
vuosisatojen askelia,
murenevan kiven tarinaa.
Mutta sinä rakastit
Jumalaa,
enemmän kuin huulten kosketusta rinnoillasi,
Teresa,
Avilanin pyhä neitsyt,
kohtasitko Kristuksen näkyjen ilkamoivassa labyrintissa,
kun risti poltti sinusta halua,
kun Kristuksen kädet koskettivat kuumaa otsaasi,
Teresa,
tunsitko Kristuksen huulet otsallasi,
tunsitko rakkauden,
tunsitko miten kaupungin muurien kosketus
erotti sinut kammioihin,
hiljaisten huoneiden kuiskauksiin.
Teresa,
linnut lensivät muurien yli,
otit lintusi vastaan
Kristuksen morsian,
otit Kristuksen
ja rintojesi kauneus paljastui hiljaisen huoneen kuiskauksissa,
hiljaisten huulten tunnustelevassa hipaisussa,
hiljaisuuden kosketuksessa,
Kristuksen morsian,
olit morsian yön hetkien rukouksissa.
Avilanin Teresan portti sisäisiin maailmoihin oli ahdas
5 Portugalin vuorilla
Sininen taivas tippuu alas, muurien päälle,
alas varjoihin ja
tornin varjo kiinnittyy muurin seinään,
leikkaa viipaleiksi,
aika käpertyy kivikuvien varjoihin,
piirtää syviä viivoja menneisiin sanoihin,
kiveen hakattuihin sanoihin,
kiviaskelmiin,
alas tippuva taivas piirtää varjoja, kivikuvien mykät kasvot huutavat
sisään astuville,
kiveen hakatut kuvat kertovat salaisuuksia,
Tammen symboliikkaa Tomarissa
symbolit kosketusta,
kuviksi muuttuvia kiviä, unia,
unia joita nähtiin valveilla, ratsain,
vuorten päällä kuu ei tullut lähemmäs,
se lävisti ritarin matkalla
joka ei päättynyt,
ja kuun kasvoissa olivat temppelin kuvat,
temppelin kivikuvissa katsoivat ritaria kasvot ja
Kristuksen kasvot,
ja Temppeliherrat olivat ihmisistä pienimpiä,
ihmisistä pienimpiä,
tavoittivat omien kasvojensa jälkiä kivessä,
kiveen hakattuja lauluja
Tomar. Portugali.
ja tornin paholaiskuvat huutavat kulkemaan sisään
rauniolinnan temppeliin
katsomaan kivikasvoja,
loputonta huutoa, kun lävistetyt ritarit ponnistelevat irti kivestä
linnuiksi taivaan siniseen mereen.
6 Väsynyt aamu
Valkoiset lampaat rinteillä
ovat pilvihahtuvia,
ja pilvet vuorien yläpuolella jättiläislampaita,
siltä se näyttää,
ja sadepilvet kerääntyvät vuorten rinteille
harmaina,
sateen harmaina pilareina,
kosteus liikkuu laakson päällä,
pisarat kiiltävät aamussa,
katson tarkkaan
ja pilvet ja lampaat juoksevat pisaroissa.
Aamu herää laaksossa tuulen ääneen,
herättelee puut,
tiputtelee pisaroita lehdiltä ja
selaa kirjani lehtiä,
sanojen kirjaimia, joita tuuli levittää niitylle
kuin lehtiä, keltaisia syksyn lehtiä
peuran tallomaan uraan
ja mullan tuoksu nousee maasta
aamun sumuun.
Pyreneiden aamut jättävät vastauksia auki,
mutta lampaat liikkuvat rinteillä ja
ihmiset heräävät rinteillä roikkuvissa kylissä
sateen ropinaan,
pisaroiden tanssiin ja
haukan kimeään huutoon.
7 Tuhat vuotta
Tuhat vuotta aamut ovat kirkastuneet vuorien takaa.
Tuhat vuotta pääskyset ovat lentäneet kattojen päällä.
tuhat vuotta pääskysten ääniä
tuulettomina aamuina,
kun pilvet seisoivat paikallaan,
tuhat vuotta ne pyrähtivät ilmaan kattojen yläpuolelle,
lensivät kappelin ristin ohitse
torin päällä.
Tuhat vuotta ne ovat lentäneet yli torin.
Ja vanha mies ylitti torin,
yli kivien, johon vuosikymmenet piirsivät askelten kuvat,
näkymättömiä jälkiä,
eivät jää historiaan, eivät edes kylän muistiin,
ei mieleen,
käyristynyt selkä kosketti kuusikulmaisen kappelin kiviseinää.
En pääse irtautumaan aamun
kysymyksestä,
en vaikka tarjoilija katsoo ymmärtävästi,
en vaikka naisen kaunis takapuoli pyörähtää silmieni edessä,
kysymys askelista
askelia ilman merkitystä, ilman tarkoitusta,
onko edes pääskysten lennossa syy, onko tarkoitus
tippua torikiville katkennein siivin.
Tuhat vuotta seinät katsoivat pääskysten lentoa,
tuhat vuotta kuulivat askelia,
mutta nyt askelten ääni kiusaa, on kuin riivaajan huuto
jostakin ajan läpi,
kosketa minua äänellä, se huutaa,
olen elävä ääni ja
kaikki liha kuoriutuu pois ääneksi
tuhannen vuoden äänien loputtomaksi huudoksi, miksi ette kosketa meitä,
miksi vain äänessä miehen muisto, en näe enää tätä miestä, en kylää, enää koskaan,
olen huomenna Granadan kujilla,
ääni jää jäljelle
ja ihmiset tippuvat pesistään,
kuin pääskysten viimeinen viserrys, viimeisen äänen kaiku
kuusikulmaisen kappelin seinistä,
tuhat vuotta kuolemaa,
kuulen vieläkin askelten äänen.
8 Päättymätön tanssi
Laiva ohittaa aution rannan,
koneen matala basso herättää aamuun
levän ja simpukoiden kuohkeaan tuoksuun,
aaltojen tanssiin maininkien päällä,
ja aallot roiskivat rantakivillä,
mainingit sortuvat kumisten
louhikkorantojen onkaloihin,
ja vaahdossa tanssivat Afroditen tyttäret.
Euroopan ihmiset ovat kuunnelleet
meren ääniä ja
katsoneet villiä tanssia aalloissa,
vaahdon valkeissa hahtuvissa,
tuhansia vuosia ja vieläkin tanssivat tyttäret
aalloilla,
kun laivat piirtävät silhuettinsa Välimeren valoon,
tuhansia vuosia ovat satamat irrottaneet laivat otteestaan,
tuhansia vuosia ja vieläkin tanssivat aaltojen vaahtopäät,
kaupungit kasvavat vuorien rinteille ja
lentokoneet nousevat vuorien yli pilviin.
Vuosituhansia ovat mainingit sortuneet näille rannoille,
tälle rannalle, kädessäni on simpukka ja
huulet meren suolassa ja
jaloissa viileys,
meren häikäisy upottaa katseen,
ja kuulen meren äänet kaikkialla.
Vuosituhansia ovat mainingit sortuneet tälle rannalle ja
kaupunki kasvanut rannoilta vuorille.
Välimeren sininen viiva lepää
häikäisyssä,
sokaisee silmäni,
erottaa Euroopan etelästä,
erottaa toisia, yhdistää,
meidän meremme,
vaahdossa tanssivat meren tyttäret.
Valo piirtää häikäisyä mereen
9 Kuolemantanssi illalla
Sierra Madren viivat väreilevät, keltainen kulta nousee vuorien huipulle
ja katoaa iltapilviin,
vanhukset tulevat hyteistään yläkannelle,
valtaavat naurulla ja sanoillaan
elintilaa,
harmaahiuksiset vanhukset,
pakenevat ääneen, tarttuvat elämään sanoilla,
kutovat itsensä elämään sanojen
ristipistoilla,
kahden ajan välissä,
tässä, kun laivan liike piirtää mereen
verkkojen grafiikkaa,
joihin sanat tarttuvat värisemään,
sanat kutsuvat sitä,
sanojen värinä kutsuu sen,
ja sanat värisevät elämässä kiinni,
ja toinen aika, kun elämä jännittyy ponnistukseen,
mutta sanojen
siltaa tuleekin se,
aavistus, kosketus, kun kuoleman haju on hengityksessä,
ja käsissä kylmyys
ja saksalaisvanhusten sanat harhailevat meren yllä kuin sumu,
ja elämän ponnistus raukeaa
kahden ajan välissä.
10 Kansimatkustaja
Aurinko laski pilveen ja
puolittui kahdeksi viivaksi
aallot leikkelivät valoa,
viileä tuuli tunkeutui
vaatteiden läpi,
pärskeet kiilsivät kannella,
ja huulien suola maistui uponneilta laivoilta.
Kansimatkustaja oli kuin suolan pesemä patsas,
ilmeetön rastapää,
likainen,
matkalla jonnekin
ja suola maistui huulillani uponneilta saarilta.
Aamulla en nähnyt miestä
laivalla, en satamassa,
ehkä hän jatkoi pidemmälle,
syvemmälle, niihin maailmoihin, uniin,
jotka eivät enää kysele tai
osoita tai tuomitse.
Sataman suulla uponneen laivan ruostunut keula
leikkeli aaltoja
ja meren levä haisi uponneille maailmoille.
11 Välimeren kadonneet viivat
Vetivät perässään vanaa laivat
vesien käärmettä,
syntyessään jo poiskuolevaa viivaa,
poiskuolevan valon viivaa
ja suru kuulsi perävaahdossa,
merilintujen tuuleen katoavassa liidossa, huudoissa,
kunnes ne olivat kaukana,
pisteitä rantaviivalle häviävissä varjoissa,
kadotettujen vuosien varjoissa,
kadotettujen asioiden astioissa
ja laivojen viivat piirsivät
mereen grafiikka
aamusta illan hämärään,
ja mustan yön grafiikkaa yöllä,
lähtemisen grafiikkaa,
aamuun heräävien ihmisten väsynyttä katsetta,
kun yksi kuolema ei riitä,
kun monta kuolemaa ei riitä, kun menneet kuolematkaan eivät riitä,
kun Balkanin vuorten lentävät koirat tulevat
yöllä uniini
Välimeren rannalla,
kun Andalusia värisee kuumuudessa,
ja Granadan vuorilla ratsastaa
kadonnut aika
yhä uudelleen samaan paikkaan,
siihen rotkoon, jota fasistit eivät ole halunneet koskaan muistaa.
Ja laivan koneiden kumina
on aamun huuto, huuto satamasta vuorille,
hiekkarantojen käyristyneelle viivalle,
huuto turisteille, päiväperhosille ja niiden toukille,
kadonnut aika ratsastaa vuorilta alas rantaan ja
kysyy teiltä,
kysyy menneistä,
mutta te venyttelette vaaleita ruhojanne hiekalla,
se ei vielä polta,
aamu nousee meren usvassa rannoille.
12 Marbella
Espanjan ylätasangot vääntyvät kuumuudessa
tanssiin,
joka muuttaa kuvaa kuin vääristävä linssi,
kylä ajelehtii kuumaan tuuleen
ja haikarat nousevat raskaasti lentoon,
siivet lyövät väreilevää ilmaa,
en näe ihmisiä ilmassa leijuvassa kylässä,
en ketään,
vanha puu taipuu polun yli,
uusi moottoritie huutaa
urheiluautojen pilkallista huutoa
matkalla rannoille,
valkoisten hiekkarantojen kaareville rajoille,
tyhjien hotellien huoneisiin
ikkunattomiin betoniluurankoihin,
ahneus ja kadonnut rikkaus raapivat viivoja oviin,
kuolleiden huoneiden ikkunat katsovat vuorille,
katsovat hiljaisiin kyliin
ja haikaroiden huudot häviävät pilkalliseen nauruun.
Espanjan autiot kylät ajautuvat tuuleen ja kuivuus kulottaa maan keltaiseksi
13 Aurinkoranta
Kilometri muuttuu tuhannen kilometrin
kärsimykseksi,
silmiä kirveleväksi pölyksi,
tuhannen ikkunan auringot heijastuvat rantabulevardille,
häikäisevät silmiä
ja ihmiset näyttävät ruskeilta omenoilta,
jotenkin ylikypsiltä,
ne pyörähtelevät kauppakadulla
ja sama kuva,
sama ilkikurinen, sama surullinen maisema jatkuu loputtomasti
Gibraltaria kohden.
Hotellien välistä
moottoritien kuuma vana työntää autoja rantakaupunkeihin,
asfaltin ulina kuuluu rannoille,
samaa toistuvaa näkyä, samaa kertausta,
hotellien loputon muuri merta vasten,
samaa kertausta,
kun kilometri muuttuu tuhannen kilometrin kärsimykseksi
samaa kertausta, kun ohitan tämän valkoisten hiekkarantojen helvetin,
tunnen kosketuksen, hiekkarantojen kuiva hiekka piiskaa kasvoja,
samaa kertausta,
kun kuulen sanoja yökerhojen hämärässä valossa,
tunnen kosketuksen kiihkeän rytmin
samaa kertausta,
kun sormet tunnustelevat lomaromanssin syvyyttä
ja lomarantojen kiima liimataan
kuvina albumeihin,
kilometri muuttuu tuhannen kilometrin kärsimykseksi,
kertaukseksi,
samankaltaisuudeksi,
yksinkertaiseksi toistoksi.
Lomarantojen maisemat toistuvat samanlaisina ja hotellien julkisivut kutsuvat
ihmisiä ilmastoituihin luoliin
14 Euroopan idea
Goethen runot lauloivat Euroopan syntysanoja
ylimaallisen kauniisti, hetken,
sodat repivät runot auki,
murskasivat,
kun Nietzschen ihmisen ylistys
kasvoi yli-ihmisen huudoksi;
raunioille rakennettiin Euroopan ideaa
ja yli-ihmisen huuto rakensi temppelit uudestaan,
lasin ja teräksen temppelit
uudestaan,
uusin sanoin,
ihmisen ylistykseksi.
Yli-ihmisen huuto vaati alistumaan,
yksi tahto ja idea,
yksi tavoite,
Eurooppa,
vapaa Eurooppa pesemään kivet rahaksi,
puut laudoiksi,
vapaa ostamaan kaiken ja myymään kaiken.
Rahan temppelit nousevat köyhyyden ja riiston keskelle
Yli-ihmisen huuto rakensi pankkisaleista jumalien temppeleitä,
uhritemppeleitä;
uhrit annetaan uusille jumalille
kullan raskaana painona,
sijoituksina,
rahan hajulla suitsutetaan pankkisalien aamu alkamaan,
kun uhrataan työläisten massat,
uhrataan kerjäläiset,
uhrataan kohtuus ja onni
ja rannalle ajautuneet mustat ruumiit
saavuttavat Euroopan,
mustien äitien lapset,
uusille jumalille uhrataan Euroopan sanat,
vapaus,
Euroopan ihmisten sydänäänet.
15 Loputon projekti
Nosturien puomit leikkaavat taivasta,
pyörivät hitaasti konetanssissa,
metallitornit nousevat kivitornien yläpuolelle.
Eikä ajalla ole merkitystä,
se on päätetty,
eikä hinnalla ole merkitystä,
se rakennetaan;
kivet isketään muotoon,
sahataan,
kivelle tehdään kasvot ja silmät
ja kivi voi katsoa alas kadulle.
Kivi voi katsoa alas kaduille, alas torneista joissa jokainen kivi
on rukous,
jokainen kiveen pakotettu muoto on rukous,
kivettynyt toive;
jos valmistuisi, jos olisi Jumalan kunniaksi
viimeisen kiven paikka
ylinnä tornissa, lähellä taivasta.
Jos olisi viimeinen lyönti lyöty,
viimeinen säle isketty kivestä irti,
jos olisi saatu viimeinen piirros, ohje,
viimeinen viiva,
mutta katedraalit eivät ole valmiita, eivät valmistu koskaan,
ei ole viimeistä kiveä,
se uupuu, ei mahdu, ei sovi,
ja aika syö katedraalien kiveä,
kivikasvot tulevat sokeiksi,
silmät syöpyvät kuopiksi,
pyhimyspatsailta tippuvat sormet.
Ne rakennetaan uudestaan
kivi kiveltä,
ja on vain muoto,
muodon viivat ja viivojen rakentama tila,
ja Euroopan projekti särkyy, idea särkyy
Välimeren rantojen kohinaan,
ohjuksen vaalea vana kaartuu Tripolia kohti,
alas niin kuin valkoinen salama
ja haaksirikkoutuneen laivan
ruostunut kylki sylkee öljyä.
 Projekti joka jatkuu loputtomasti
16 Rantatyrskyt
Euroopan palatsien rappaus murenee,
pankkisalien ikkunoiden läpi kuuluu huuto kaduilta,
me tulemme,
me otamme, sen meille kuuluvan,
öisin kadut lakaistaan puhtaiksi,
ryysyläisten armeija ajelehtii roskapönttöihin ja siltojen alle,
olen nähnyt sen,
ja olen kuullut öisin huudon,
huuto kuuluu öisin yli Gibraltarin salmen,
eivät ne silmät lakkaa tuijottamasta
salmen yli, näitä valoja,
valon läikkiä aallokossa,
ja päivien yltäkylläisyyttä,
kun puolisyödyt hampurilaiset ajelehtivat merivirrassa
hiekkarannoille,
ja aurinko maalaa hotellien julkisivut
kirkkain värein,
ja silmät tuijottavat tänne
joka päivä,
niinäkin päivinä,
kun hikipisarat muuttuvat
veripisaroiksi rantatyrskyissä
ja suolapisarat jähmettyvät huulille,
ja silmät tuijottavat aalloista rannalle.
Kärpäset tanssivat mustalla iholla
ja on kristittyjen juhlapäivä.
Atlantin aallot iskevät rajusti rannoille
17 Rannan vaahtoa
Euroopan rajat muuttuvat vaahdoksi
meren rannalla,
kalkkikivikallioiden pimeydestä huutavat merimiehet,
Atlanttin pärskeet välähtävät hetken auringossa
ja sumu piiskaa kasvoja,
pisaroiden suola jähmettyy kasvoille.
Atlantti iskee rantoja vasten ja
ihmiset huutavat tuuleen, huutavat,
ja Afrikan rantojen ihmiset huutavat vastaan,
me olemme, olemme jo rannoillanne,
ajaudumme lomarantojen hiekalle,
valkoisille pitkille hiekkarannoille,
simpukoiden sekaan,
keinumme aalloilla harovin sormin,
katsomme sameilla silmillä
aaltojen kuvia hiekkapohjassa.
Olemme perillä;
ruumiimme levät ovat lannoitetta
viljelmille ja
veremme suolat kiteytyvät peltojenne ojiin.
18 Gibraltar
Tuuli repii linnut alas oksilta,
lokkien huudot hukkuvat tuuleen
ja pilvet syöksyvät vuoren harjan yli
kuin ylös nouseva meri,
Välimeri,
Atlanttiin yhtyvä pyörre,
tuuli repii irti puheen ja huudot,
tuuli vie kirjat, viisaudet,
vie mukanaan Euroopan rajat,
kun Välimeri muuttuu Atlantin pilviksi,
aamusumuksi,
vuoren rinteiden pisarahelmiksi.
Gibraltarin aamusumujen varjossa
maurilinnan viimeinen huuto on totta,
kun portti kaatuu,
risti lyödään puolikuun päälle
ja kuun sirppi sammuu auringon valoon.
Aamusumujen varjossa kaupunki herää
menneen yli,
ei muista maureja, ei ehdi muistaa,
lentokoneet nousevat meren ylle
kirkkaina lintuina
ja katoavat pilveen.
Ne menevät Gibraltarin ohitse, laivat piirtävät mereen
pitkiä juovia,
satamien välille,
katoavat sinisen viivan taakse.
Tuuli sieppaa kirjeen kädestäni,
lennättää sen vuorelta valkoisena lintuna
merelle,
rakastettuni lentää salmen yli,
mutta ei saavuta koskaan Afrikan rantaa.
.jpg) Atlanti ja Välimeri yhtyvät toisiinsa vuoren huipulla. Tuulet repivät sanat mukaansa.
19 Kerjäläiset
Euroopan kerjäläiset istuvat kaduilla,
kädet ovat kuin leikatut puut,
ne anovat, pyytävät,
vaativat
osaa elämästä, tilaa kadulla
kulkukoirien kanssa.
Asuvat siltojen alla ja
porraskäytävissä ja
nurkissa pahvikasojen alla.
Monacossa ne oli siivottu pois kaduilta,
eivät kerjänneet huvipursien edessä laiturilla,
eivät rantabulevardilla,
ei niitä ollut Cannesissa, ei Nizzassa,
kuka sietäisi nähdä haisevaa köyhyyttä, likaisia käsiä
näillä rannoilla,
kun Välimeri piirtää sinistä viivaa häikäisyyn ja valkoiset purjeet sulautuvat valkoisiin pilviin,
kuka haluaisi nähdä lumpunkerääjiä ja jäteastioiden tonkijoita
kirkkailla rannoilla.
Näiltä rannoilta kerjäläiset on lakaistu roskasäiliöihin
Niiden kädet kurkottelevat syrjäisistä porttikäytävistä,
kädet heiluvat kuin elävät puut,
jonkun käsi on kuivettunut ranka
ja näin miten kädet piirsivät ilmaan merkkejä,
joita ei kukaan ymmärtänyt,
elämän salakirjoitusta
ja huvipurresta hyppäsi laiturille pelle Wahlroos,
kirjoitti nimensä seteleihin
heitti rahaa tuuleen, laiturille ja mereen,
nauroi, nauroimme kaikki ja ne juoksivat tuulen sieppaamien rahojen perään
ja se kaikki muuttui karnevaaliksi
Nizzan rantabulevardilla,
myöhään iltaan ja yön yli.
Eikä kukaan nähnyt porttikäytävistä kurkottelevia käsiä,
en nähnyt,
en nähnyt meren pimeydessä ajelehtivia ruumiita,
en nähnyt,
kun ne saavuttivat rannan ja Euroopan.
Sosiaaliset ongelmat kärjistyvät finanssitalojen takapihoilla
20 Elämänjano
Kuumuus ei hellitä illalla,
kiusaa yön yli
ja aamulla se valuu rinteitä alas
katujen labyrinttiin, kujien varjoisillekin sivuille,
toreille,
väreilee katukivien päällä,
polttaa kenkien läpi ja
askeleet muuttuvat pölyksi,
kuumuus väreilee huudoissa,
kun ihmiset kutsuvat vettä luokseen,
vettä,
hikipisaroiden katoavia helmiä,
elämän vettä kaadetaan alttareilta
avonaisiin suihin,
mutta köyhien huudot eivät kuulu
alttarille saakka,
ei vaikka puistojen penkeillä makaa kuivuneita luurankoja,
ei kuulu ääni,
ei kuulu
vaikka joka aamu luut pyytävät vettä ohikulkijoilta
ja Andalusian kuivilla vuorilla
aamukosteus tippuu lehdille
pisaroina.
Aamukosteus ei valu pisaroina
köyhien ammottaviin suihin,
ei Madridin siltojen alle,
puistojen penkeille,
ei porttikäytäviin,
aamukosteus tippuu muratin lehdeltä
suihkulähteeseen,
leikatulle nurmikolle,
höyryttää pankkisalien tummennettuja ikkunoita.
Köyhien suut huutavat vettä,
suut auki
vaikka ovat jo kuolemassa
ja ohikulkijat tiputtavat hampurilaistähteensä hiljaisiin suihin.
 | 
