Sisältö



Matkat tuolle puolelle

1.   Runomatkat
2.   Viisasteleva runoilija
3.   Tämä aika
4.   Katedraali
5.   Tunneli
6.   Sielujen teltta
7.   Verdunin muistopaikalla
8.   Pisteen laulu


Matka mieleen

9.   Ahdistus
10.  Suru
11.  Katkeruus
12.  Ilo

Matkat tuolle puolelle

 1

Runomatkat

Runoilijoista muutamat, pitsihuoneissa asuvat, viisastelevat

matkasta ja

matkalla olemisesta,

mutta eivät ole matkalla oikeasti:

Tekevät sanoilla matkaa,

käsitteillä,

mielen kuvilla.

Tekevät matkoja kammioissaan, runoilijoiden pyhissä temppeleissä,

kapakoissa,

runomatineoissa,

mutta käsillään eivät kosketa matkaa,

eivät tunne matkan tuskaa, iloa, odotuksen ja taas lähtemisen kosketusta,

hajuja, kipua, janoa ja nälkää,

alastoman naisen kosketusta pienen kaupungin puistossa, maksettua tyydytystä.

Eivät halua ajan historiaa

ja ihmisten rusentuvaa elämää historian jauhinmyllyssä,

eivät solmuja, jotka liittävät menneen tulevaan, koska menneen kuvat pelottavat:

likaiset kuvat pelottavat. Ne eivät ole kauniita, eikä niitä voi ymmärtää, eikä niitä saa ymmärtää.

Koska ne rikkovat runon tyylin,

sen vapaan tyyliin, jossa viisaus kulkee sanoissa, ratsastaa sanoilla kuin mies maksetulla naisella,

jossa sievät sanat, sananparret ja liimatut ajatukset

painetaan tyylikkäin kirjaimin pieniin kovakantisiin vihkoihin.

Runous elää aikaa suuremmassa muodissa,

jossa ei tarvitse ajatella suuria asioita - viisastelu riittää ja fragmentit riittävät.

Ilmassa leijuva höyhen

on runoilijan ajatus, kevyt tunne

ajan hetkessä

ei ymmärrä sanojen peräkkäisyyttä

ja sanoja

jotka ovat yhtä irrallisia kuin aika,

pirstoutunut runo ja runon rakenne,

pilkuton teksti ajan viivalla, runoilijan houre ja kuviteltu viisaus

ja keskiluokan elämysmatka.

2

Viisasteleva runoilija

Viisasteleva runoilija lauloi

rakkaudesta,

kun taivas punertui kuolevien tuskasta,

Palestiinan kuolemasta  ja Israelin kuolemasta.

Runoilija lauloi tunteiden kiemuroista,

sinisistä ajatuksista,

kun sotilaat rakensivat hautausmaita uhreilleen

ja joukkohautoja

syyttömille.

Ja runoilija lauloi

nopeiden autojen hurmaavasta liikkeestä jättiläismoottoriteillä,

kun vihreä ruskettui ja

meri oksensi rannoille muovia, silmättömiä kaloja ja merenneitojen

itkua.

Runoilija riimitteli irtosanojen kokeilua,

kun tiede rakensi kauniita malleja,

ehyitä tiederunoja

-        jumalhämärän runollista kosketusta logiikan rajapinnalla,

uutta todellisuutta,

-        uutta yli-ihmistä,

uutta totuutta.

Ja runoilija rakensi sanojen laatikoita,

harmittomia hauskuutuksia ostaville, tyytyväisille, leikkiville,

narsisteille,

piirsi kuvia pienistä hauskoista asioista,

elämää paljon pienemmistä asioista,

tämän ajan tunnekiemuroista.

Kiitos runoilijalle, kiitos

ettei kyseenalaistanut mitään olennaista,

ei kirjoittanut vääriä sanoja,

ei vääriä sanoja

rahasta, vallasta ja vallan edessä nöyrtyvistä.

3

Tämä aika

Tämä aika

jakaa ihmisiä osiin, joita myydään

ja arvotetaan

ekonomisella tarkkuudella.

Alennuksella myydään

sielu ja ruumiit, tekojäsenet, tekotunteita

ja tekotyydytystä.

Osiin jaettua nykyaikaa. Ekonomien rakentama helvetti maan päällä.

Viisauden aika

tippui Nokian taivaasta

laman itkuna, tuskana ja tyhjänä huutona,

uskonvarmuuden kypsänä hedelmänä,

ahneuden mätänä hedelmänä-

kapitalismin mato maan vihreällä pinnalla.

Tämän ajan ekonomit,

finanssiloitsujen laulajat, modernit shamaanit

laulavat ostamisen loitsun, myymisen rukouksen ja

tavaroiden rikkomisen pyynnön, jotta uhrisavu nousisi

maassa, vihreällä rinnalla,

pallon koko pinnalla, Kiinassakin.

Aineen lihaan laskeutunut

langennut jumala, kaksoistornien jumalatar, uhka ja pelastus, loitsu ja

risti.

Lopun alku on kuin jättiläismäinen taloustieteen professorin fallos, joka

omistaa koko

maailman.

Ja ne laulavat kiitosta Milton Friedmanille:

olet pelastanut vapauden, uskon ja järjestelmän. Emme epäile.

 4

Katedraali

Ääni, joku hiljainen,

väreili, täytti tilaa,

kosketti seiniä, lasimaalauksia;

ylös nousevia kapeita lasimaaluksia

joiden läpi aurinko piirsi valosiltoja pylväiden väliin.

Rukouksen ääni

tavoitteli arasti seinien, pylväiden ja kaarien pyhiä lukuja, mittoja,

hengen täyttämää tilaa.

Rukous kosketteli ujona

Jumalan silmien pintaa,

liukui sen pintaa myöten ajan yli, ohi ja ulkopuolelle.

 5

Tunneli

Vanhat kellot kumahtelivat harvakseen

yli aamuhämärän kaupungin.

Ohut utu kosketti tornin paholaiskuvia,

valui sillalta jokeen ja

jonnekin alavirran suuntaan.

Se kerjäläinen, joka asui köyhien majassa,

kosketti likaisin käsin,

kättäni…

minäkö inhosin, miestä vai tornin paholaiskuvaa ?

Raskas metalliovi kumahti

ja ääni kertautui tyhjässä salissa,

sekoittui rukouksen ääneen,

rukous,

joka vaelsi arasti Jumalan silmien pintaa,

rakensi pyhän tapahtuman rituaalia, mysteerinäytelmää:

kun ne kulkevat lattian alla, läpi tunnelin, pimeän matkan;

kolmen päivän ja yön matkan,

sielun kuolemaan kasvottoman edessä, salaisuus ?

 6

Sielujen teltta

Syvän kuultavan taivaan alla,

kuivien mäkien keskellä,

kylä, tuulet pyyhkivät yli mäen ja kylän.

Ihmiset, matkaajat, vaeltavat,

nuoret,

tomuisilla teillä,

matkalla,

jonnekin, jostain, ei varmuutta minne.

Taizen kylä,

valkoiset veljet, ovat paikalla,

odottavat,

seisovat salin neljällä kulmalla:

sen voi kokea, melkein nähdä ja koskettaa,

rakentavat laululla rukouksen kupolia,

sielujen telttaa,

jonne valuvat enkelit peilien tuolta puolen, rukouksen tilaan.

Messun ääni, sanat ja hartaus

laajentavat sielujen kupolia kiinni Jumalan silmien pintaan. Ne näkevät

kaikki.

7

Verdunin muistopaikalla

Vaahteroiden ja heinien keskellä, keskellä peltoja,

tyhjän ja aution keskellä,

muistokappelin sisällä jähmettynyt aika;

Kaari-ikkunat pölyssä, joku ikkunaruutu rikki,

ohimenneiden vuosien samentamat seinät ja marmorilaattojen pinnalla

vihreää levää.

Kuolleiden muisto kivessä, kaiverretuissa kirjaimissa, jotka kivimies oli

iskenyt pehmeään kiveen.

Aika ja kosteus syövät nimiä kiven pinnalta.

Aika rapautti tiiliseinät, irrotti tiiliä ja

portaiden askellaattoja,

käymättömien laattojen unohdusta,

unohdusta,

muistojen sammumista.

Ovi on kiinni, teljetty ruostunein saranoin,

lukko on rikki.

Raskas, jähmettynyt hiljaisuus

keskellä peltoja,

maasta nouseva surullinen huokaus, rukous,

loivasti kumpuilevan pellon keskellä.

Kaukana kylä ja

tie, etäinen metsänreuna.

Muistokappeli

kaikille unohdetuille,

maan alta nouseville luille, joita vieläkin kerätään pois,

kaikille kadonneille,

valkoisten ristien kentällä vanhoille naisille,

joukkohautoihin haudatuille miehille,

niille päiville jolloin he kuolivat

näille mustille mutapelloille, piikkilankoihin, monttuihin,

taisteluhautojen syviin uomiin.

Muistokappeli niille päiville

jolloin Jumala unohti ihmiset, jätti sotilaat tekemään valintaa

kuoleman kentille,

ilman tietoa, ilman ymmärrystä,

kenraalien mielivallan alle,

pakon alla.

mutta kuka muistaa enää sotilaita,

unohdettujen armeijaa, nimettömien divisiooneja,

kuka käy kappelilla,

edes pysähtyy,

kuka jättää edes ajatusta. Missä ovat kukat ?

Ludendorffin haudalla tehdään kunniaa ja von Moltke saa

ylistystä.

Satatuhatta sotilasta on maineen hinta. Maasta kurkottavan sääriluun

hinta.

En kysy enempää. Olen vain surullinen.

8

Pisteen laulu

Atomin ydin,

vety, helium, strontium, mitä vain,

ei mittaa,

ei aikaa, ei ulottuvuutta, ei samanaikaisuutta,

Matemaattinen sukellus pimeään, energiaan,

aineettomaan,

ylös, alas ja ulos, kaikkialle,

sisälle ajan kerroksiin, sisälle maailmoihin.

Liike ja liikkeen pysähdys, tavoittamattaman olemisen keveys:

Parabrahman,  Jumala ja  Logos, mysteerio:

Kenttä jota ei voi olla,

mutta on;

Alkukuvat -

laulun äänettömyys, kosminen hymni, ilo, rukous,

Jumalan nimi ?

Matka mieleen

 9

Ahdistus

Mitä on ahdistus

joka tulee tuulen mukana sisälle huoneeseen,

varisten lennossa ikkunalaudalle,

koputtaa mustalla nokalla ikkunaan,

koskettaa mustalla siivellä, siipisulilla,

osittaa elämää harmaiden viivojen labyrintiksi.

Ahdistus, mustan silmän herkeämätön tuijotus,

sana jota ei osaa sanoa,

ei puhua kuultavaksi,

ei ymmärtää,

ja silti yrittää tehdä  edes jotain,

voimattomana, yksin.

Ahdistus

katsoo demonin katseella hiljaisuudesta

ja laulaa ulisevaa laulua,

kulkukoirien kanssa,

kun taivas valuu maahan

siniharmaana raskautena

musteensinisten kivipintojen yli,

samentaa kiveen kullatut kirjaimet.

Ilman Jumalan myötätuntoa,

ilman armoa,

ilman laupeutta, ilman sovitusta,

vaimentuneen rukouksen kaikuna

demonin huuto pimeydestä, yön sylistä,

kun ihminen muuttuu oudoksi

ja sanat saavat vieraan kielen, kaikuvat

tilassa ilman sisäistä elämää,

kuvat muuttuvat peilikuviksi.

Sairaalassa

tämä nainen katsoi minua ja

sanoi ahdistuksen sanan,

oli ja ei silti ollut enää

siinä,

en tiedä missä.

 10

Suru

Ihmisen kauneus murenee

tomuksi,

                          haurastuu ja vaaleat hiukset muuttuvat kuolemanharmaaksi.

Rakkaani kuoli hitaasti,

                              joka päivä enemmän, haurastui silmieni edessä,

ajelehti pois käsieni luota,

harovien sormieni välistä,

vei mukanaan

yhteiset hetket, vuodet, tapahtumat,

unelmat ja

toivon viimeiset sanat.

          Katkeruus

Kuoleman hyvästijättö

kertautuu joka päivä, vuosia,

harvenevat satunnaisiksi

riittävän monen vuoden jälkeen, kun ei enää jaksa jättää hyvästi,

kun ei ole enää tarvetta jättää hyvästi.

Ja katkeruus eli vahvana

hyvästijätön hetkessä, joka kerta.

Katkeruus sitoi, pauloitti ansaan, kiinni,

vihana,

raivokkaana huutona, uhmana, maailman kaikille pikkujumalille,

huutona ihmisen hauraudelle.

Kuolinhetken jälkeen hiljaisuus,

pysähtynyt, jatkuva kammottava hiljaisuus.

jähmettynyt suru,

katkeruus,

kuin kuolemankukka paholaisen puutarhassa.

Katkeruuden pysähtynyt kuva elää vielä ajassa,

ei sammu kuin suru, ei etäänny, ei katoa.

Katkeruus on toisenlaista,

voimattomuus, kun asiat vain ovat,

tapahtuvat

ja mitään ei voi, ei pysty.

Katkeruus on huuto,

saada sanotuksi kohtalo,

vaikka vain leikiten, pelkkänä sanana ja

näyteltynä draamana. Kunhan sen sanoo.

Se on sanottava

jotta huuto loppuu ja

hyväksyy.

 12

Ilo

Suru sammuu hiljaa ja etääntyy pois

ja kaiku on pehmeä,

suru saavuttaa ilon.

Muisto on tullut niitylle,

on hyönteisten lennossa, tuulessa,

pilvissä, puun alas taipuvissa oksissa

ja hautakirjoituksessa.

Muisto on kiinni kivessä, sen mustassa pinnassa,

Gabrossa,

miljardin vuoden hiljaisuudessa, kiteissä,

mustan yön vapauttavassa syvyydessä.

Aurinko koskettaa kullattuja kaiverruksia, kirjaimia,

nimi ja vuosiluvut, näkyvät kivessä, jäävät.

Muisto hautausmaan lehmuksissa, kiviaidassa, poluissa

ja hiljaisilla käytävillä.

Muisto, hän elää muistona,

se on tärkeää,

niille jotka vielä ovat.

Ilo on muistojen elämää,

kirjoituksia, kuvia,

asioita jotka on koettu, yhdessä eletty.

Ilo on elämän eläminen

kuoleman peilin pinnalla, odotus ja saavuttaminen.