Jumalat ovat sisällämme ja kasvattavat toivon ja tarkoituksen ja merkitysten kohtaamisen pieniä valkoisia kukkasia.
Ne ovat kuoleman puutarhassa, maasta nousevia valkoisia tähtikukkia.
 Jumalat illastavat kansamme ja juovat sitä juovuttavaa ehtoollisviiniä, jota elämä tarjoaa katujen, huoneiden ja
metsäteiden alttareilla,
katkeralle maistuvaa viiniä, jonka haluaisimme sylkäistä suustamme pois, mutta se tarkertuu kitalakeen.





Sisältö:


Puujumalat


Seita herää

1.Ivalonjoki
2.Seita herää unesta
3.Puujumalat
4.Edellä kulkevat varjot
5.Palovartijan mökki
6.Teurastus
7.Saarna
8.Lars Leevin perintö


Jumalan antama ja poisotettu

9.Muutos
10.Jumalan antamaa lihaa
11.Kolttatyttö
12.Seitakiven luona
13.Varangin vuonon rantatörmä
14.Nousuveden ikävä
15.Ruma likainen kuolema
16.Kirkko kuin lintu
17.Lopullisesti pois
18.Isän hauta

 

 


 

 

 

 

 

 

Seita herää

 

 

 

meren hiljaiseen kohinaan.

maan sydämestä vuodatettu rintojen maito,

kivien välissä, kosketin;
 

koskettamaan kasvojen kylmiä ryppyjä,

käsien luuta,

veden kastelemaa kiveä rannalla,


joki vie mukanaan

mereen saakka ne huudot,

ne itkut,

ne yksinäisten öiden askeleet, 
 

tähän aikaan,

ajan humaltuneeseen kiimaan,

mutta menneen kuvat
 

Valkoista luuta

ruskan punaisella matolla,

kun aurinko kosketti tunturin lakea.


 

   

Veren juhlat, ennen oli sadonkorjuun juhla, nyt teurasauto ja halli,

tulisessa  helvetissä maan päällä,

Tässä ajassa ne huutavat kuitenkin seidat,

asfalttitien reunalta, lentokentän reunassa,

joen öljyisellä pinnalla.

 

Saarnaaja huusi Jumalan huutoa Nellimin kylässä,

Jumalan huutoa

loimottavan taivaan alla,

synnissä siitetyn naisen puolesta

syntiä vastaan,

saatanan joukkoa vastaan,

kädet taivasta kohti,

sormet jäykkinä raatelukynsinä

Jumalan Pojan lihaa repien lähemmäs maata.

Syntisten huuto, itku ja armon kosketus

Nellimin kylässä,

taivaan alla, pohjoisen taivaan alla,

Jumalan jääkylmän katseen alla,

armon lämmin, epätodellinen, vavisuttava kosketus.

8       Lars Leevin perintö

Jahven silmien kylmä katse

jumalan kansan ahdistuksen päällä,

kadotuksen pelko saarnaajan silmissä,

askelten kaiku nurkissa,

suruttomien askelissa,

suruttomien ilossa jaetaan kuolemaa,

tuomio raastaa sielun erilleen ruumiista.

Jahven käskyissä huutaa tuomion sana ja

synnin tunto, lihaksi syntynyt synti,

maassa ryömivä etana.

Jahven silmien jäätynyt katse

jumalan kansan ahdistuksen

pelon askelissa,

huuto saavuttaa tunturin, Jumala miksi me emme saa

olla ihmisiä,

ihmisiä, synnissä syntyneitä ja synnistä eläviä ja syntiin kuolevia ?

Juutalaisjahve, heimojumala, puujumala,

anna jo vapaus,

päästä vapaaksi.

Vanhaan aikaan tie ylitti Kaunispään,

pölyinen soratie, mutkia,

poroeloa tiellä, kuin patsaat ennen hyppyä.

Aika on jumala,

aika on muutos ja liike,

tien suora leikkaus tunturissa,

liikkeen lävistävä nuoli,

etelän huuto tuhansien autojen äänissä,

kiimaiset turistit laukkaavat yli Kaunispään

parittelemaan porojen kanssa, sekasikiöitä,

ja ostamaan jokirantojen maata, ostamaan metsää, tuntureita,

porvaristo matkalla lomamökeilleen naimaan,

porvarillinen charmi muuttuu erämaassa villiksi huudoksi;

röyhkeys pureutuu jänkään omistamisen himona,

hampaillaan, kynsii maata,

tunkee tekojuurensa rakan läpi,

tunturin ihon läpi, matkailukeskusten huudon ja metelin kakofoniana.

Pullottavat silmät raiskaavat tunturin uudestaan ja uudestaan,

pukevat halunsa mukaan lasitaloja rinteille, tunturin rinnoille,

Pyhätunturin vapisevalle iholle.

Ja telapuskukoneet tatuoivat ihoa, rakka ja sammal,

tunturin nyljetyllä iholla.

Turistien juomuille piiskaamat tunturit

kun moderni kohtaa voimapaikat ja

tunturin pyhyys on tungettu kokispurkkiin


pyhän lähteen rannalla.

10        Jumalan antamaa lihaa

Herätyskokouksen virret valuivat ikkunoista ulos,

ulos ovesta, hirsien raoista,

joen toiselle puolelle, Ivalon vastarannalle.

Ja naiset lauloivat, miehet ääntelivät kuin parittelevat eläimet,

joku rukoili, siunasi muut,

valui hurmoksessa lattialle,

ja kyyneleet kimmelsivät lattian liassa.

Mutta minä en voinut,

armon kosketus hylkäsi ja

Jumalan tyhjä silmä

tuijotti papin silmin, silmien kautta,

en voinut, en halunnut;

tytön hiukset olivat levää,

hiuksissa pisaroita, vartalo tärisi,

kaunis neitsyt, Guttormin tyttöjä,

kaikki tytöt tässä seurakunnassa,

neitsyitä kasvaa kuin tulppaaneja

tyhjässä akvaariossa,

lasitaivaan alla.

Se oli himoa, niin sen Raamattu sanoo,

himoa halu koskettaa,

se vaaleiden reisien kutsu ja

ylös polviin noussut musta hame.

Himoa rintojen kaareva viiva

mustien vaatteiden alla,

lattialla musta siveys,

suu auki, hurmoksen vikinässä,

kuin orgasmi,

tyydytys vartalossa, liikkeessä ja  rytmissä.

Miksi vaadit Jumala mustaa siveyttä ?

Miksi vaadit neitsyiden kuivia häpyjä uhrilahjoina,

pelkoa, häpeää,

syyllisyyttä

rintojen himosta, tyttöön tulemisesta,

häpeää kosketuksesta

tässä mustan siveyden helvetissä.

Vanha mopo oli ratsuni matkalla Nellimiin,

mutta se savutti,

vanha hevonen,

vaikka sitä ajoi kiima ja kaipaus.

Sininen pakokaasu levitti hämärää

jängän päälle, suolle ja

vaivaiskoivujen sekaan.

Olin peura, urospeura,

pitkässä juoksussa, kiimassa,

etsin ja tavoitin tyttöä, joka oli kutsunut

suulla, silmillä, mustilla hiuksilla;

tule, tule, tule kesällä, kun jänkä kukkii,

tule poroaidalle…

Mopo kaatui ja juoksin viimeiset metrit

viimeiset metrit ja odotin, kuuntelin yössä,

jänkä hengitti,

hengitti raskaasti, me hengitimme yhdessä,

ja se tuli, kuulin sen äänen yössä,

rämisi vanha polkupyörä ja

ne askeleet ja

mustat silmät huusivat halua, nälkää ja

luonnon eläinten kiimaa,

porot juoksivat läheltä ohi;

pois kaikki jumalat,

pois pappi ja mustat vaatteet, pois akvaarion mustat neitsyet,

pois musta siveys,

rytmikkäästi

juoksimme poroelon joukossa pois.

 

12          Seitakiven luona

Tyttö juoksi jängällä

kuin poron juoksu, pako, nopea,

yli maahan kaadetun valkoisen kelohongan,

hyppäsi yli ja

tuuli nostatti helmat ylös ja

vaaleanruskeat keijun jalat.

Hän juoksi jängällä kohti kuin poro,

lähemmäs, kohti ja

tavoitin ohikiitävää tyttöä,

hän väisti ja

juoksi kuruun.

kivipaaden taakse,

kivikuvien taakse, kuviin ja sisälle kiveen,

mutta saavutin, löysin ja sain kiinni,

upposin hiuksiin, huulien väliin ja suuhun,

juoksin rintojen välissä,

mahan kaarella,

ihon pehmeässä tuoksussa,

sisällä, onton hedelmän punaisessa,

punaisessa viivassa.

Miksi lähdit etelään ?

Miksi jätit minut tänne mustien neitsyiden siveään helvettiin ?

13       Varangin vuonon rantatörmä

Lintujen kirkuva massa

törmän rinteillä,

alhaalta ylös saakka, liki törmän yläreunaa,

ja alhaalla rantakivet , meri,

meren häikäisy, kirkas viiva ja aalloilla hyppivät välkkeet,

ylhäällä pilvet ja sininen syvyys,

tuulen ulvova juoksu törmän reunalla.

Tuhannet linnut

huutavat kevättä

tasanteilla, syvyyden reunalla,

tiputuksen päällä.

Aallot kaatuvat rannalle kohisten, huutavat meren huutoja,

kivet kolisevat, rantakivien kyljet kiiltävät,

ylitse juoksevat aallot

koskettavat jääkylmillä huulilla käsiäni,

levää,

Jäämereltä puskevaa tuuli tuo meren hajua.

Tytön hiukset heiluvat rannalla tuulessa,

meren kylmää kosketusta

meren hajua,

hiusten kosketus tuntuu iholla,

jäkälän tuoksu,

hiuksien tuoksussa kylä ja tunturi,

hiuksissa tuuli,

mustat hiukset juoksevat toisen sormien välissä.

Troolarin perävana välkehtii auringossa,

laineet saavuttavat rannan

Jäämeri luovuttaa

rantaan jauhautuvia jäälauttoja.

Mietin oliko totta se

lintumiesten juttu,

kääpiömiehestä, ne laskivat sen korissa

törmältä alas, munarosvot.

  

Olen kääpiömies,

rantakivillä,

olisin kivien välissä, kivien alla.

Olisin halunnut olla kivi.

14          Nousuveden ikävä

Vesi tulee vuonoon mereltä,

Jäämeren tyhjyydestä,

laivojen alta, Muurmaskin väylän yli.

Se on hidas hyöky, kuun henkäys, veto,

se nostaa kalasataman troolarit ja

tekee pyörteitä laiturin alle,

puhaltaa ääniä; kohinaa, rahinaa, onttoa loisketta.

Se nousee pitkin hiekkarantaa,

luikertelee ylös, tavoittaa kiviä, rantatörmää,

peräännyn ja melkein juoksen,

nousuvesi on nopea,

peittää hylkeen raadon, kalanperkeet, valaan selkänikaman ja

hiekkarannalle unohtuneen akun.

Nousuvesi pesee rannan puhtaaksi, joka kerta,

pyyhkii rannalta lian ja jalanjälkeni,

askeleet sulavat mereen ja

olen taas yksin punaisen yön jälkeen.

Lokit kirkuvat satojen aamujen

yksitoikkoista huutoa,

raskaiden askelien ääniä kalatehtaan portilla.

Tehtaan hajut nousevat höyrynä kaupungin ylle,

eikä hajussa ole enkelien myskiä,

lokit ovat enkeleitä ja

ne kirkuvat taivaankannen lauluja

aamusta iltaan.

 

15         Ruma likainen kuolema

Vuonon rannoilla nousivat mainingit,

laskivat, nousivat,

vuoksi ja luode, veden liike;

meren kylmät sumut, sumujen kosteat kalasatamat.

Troolarien kumea jylinä

kun ne etääntyivät ja katosivat horisontin siniseen viivaan.

Vardö, Vadsö ja se Pykeijan kylä,

Marjovaaran punainen rantamökki,

ja talo tärisi myrskytuulessa,

katosi lumimyrskyn valkoiseen pilveen.

Me ryyppäsimme,

söimme suolaista merilohta

kun myrsky hukutti troolarin vuonoon ja

peitti miesten huudot.

Aamulla lumi peitti talon, tiet ja

sataman laiturit.

Meri oli harmaa, ranta terävä viiva

lumihattuisten kivien välissä

ja miehet kelluivat rantakivien edessä.

Lokit kirkuivat,

lensivät tuulta vasten.

Yksi katsoi taivasta sokeilla silmillä, ei ollut silmiä,

jäähelyjä otsalla.

Seisoimme rannalla,

me, jotka etsimme kuolemaa niinä öinä.

Kuolema on

ruma, likainen ja tunteeton.

16        Kirkko kuin lintu

Valkoinen puukirkko, kuin maahan laskeutunut lintu

vuonon autiolla rannalla,

rajana kivinen, matala vuorovesiranta.

Kirkko ei ollut missään sillä rannalla ja

silti joka paikassa.

Kevät levisi lumilaikkuina rannalle,

rinteeseen ja hautausmaalle.

Viimeiset kinokset taistelivat aurinkoa vastaan

varjossa,

hautausmaan kiviaidan takana.

Autius ja hiljaisuus kasvoivat kiinni toisiinsa

ja mereen hukkuneiden muistoja seinillä,

surun kosketus kirkokosalissa.

Sisällä auringon piirtämät varjot, varjokuvat,

ikkunan ristikot.

Viimeksi hukkuneet miehet haudattiin

kiviaidan sisälle, aidan viereen.