www.russianlegacy.com/en/go_to/culture/poetry/russian_poetry.htm

en.wikipedia.org/wiki/American_poetry

en.wikipedia.org/wiki/French_poetry

germanpoetry.blogspot.com/

greece.poetryinternationalweb.org/piw_cms/cms/cms_module/index.php






Lapsuuden loppu. Tämä on totta.







Kaikkien jo kuolleiden muistolle.

Olen tuntenut heidät.  HEILLÄ ON OIKEUS TULLA MUISTETUKSI.

Valkoisen huoneen hajut
1. Kuolevan suru
2. Kuolevan yksinäisyys
3. Sen jälkeen
4. Piirretyt viivat
5. Hiljaisuus

Unohduksen vuodet
6. Jousi
7. Kysymys
8. Kaikuja
9. Unohduksen vuodet

Pienet kellot
10.Se tulee aina
11.Yö kovertaa puistoon jäljen
12.Liukuminen tuonne
13.Kuolevan sana
14.Lisää sanoja kuolemasta
15.Kuolema tanssii tiellä
16.Tyhjeneminen
17.Varjokuva Vienanmeren rannalla
18.Pietarin kuoleman talo

          Valkoisen huoneen hajut

1.       Kuolevan suru

Jäi kesken, jäi saavuttamatta,

saavuttamatta voittojen viimeiset hypyt,

jäi kesken, saavuttamatta,

merkitysten koodit purkamatta,

salasanat unohtuivat Nokian toimistohuoneen kaappiin,

viestit paloivat savuna marraskuun tuuleen

ja aika käpertyi valkoisiin seiniin,

seinän halkeaman samentuvaan kuvaan,

lääkkeiden hajuun,

ja aika käpertyi kehon liikkumattomuuteen,

unohtamiseen, unohdukseen.

Nokian toimistoikkunoissa huutavat ammottavat suut

sisäistä tuskaa,

kukaan ei muista,

kukaan ei näe unohdetun huulien liikkeitä

kun pakotetaan elämään,

eikä ole kiinni, ei missään,

ei merkityksiä, ei edes koodattuja merkkejä,

ei tarkoitusta,

kun pakotetaan elämään ajelehtivassa aamussa, päivien tuijotuksessa,

iltojen ahdistuksessa,

kun suru kantaa hylättyä

mitättömyyteen. Eikä voi kuin odottaa kuolemaa.

2.     Kuolevan yksinäisyys

Aamu ei saavuta elämää,

ei huokausta,

ei kosketuksen viimeistä puristusta,

ei katoavaa lämpöä,

aamu ei suostu kuolevan ystäväksi,

ei uskotuksi,

ei syntien sovittajaksi,

ei aamu laskeudu kuolevan viereen rakastetuksi,

ei lasten itkuun,

ei suruvirreksi, rukoukseksi.

Aamuun heräävän kaupungin

elämä huutaa ikkunasta kuolevalle,

huuto muuttuu itkuksi

ennen kuolemaa.

                                                                                                                  Kuolema astuu alas




 

3.      Sen jälkeen

Kirjoitan ulos huudon,

sanoilla, ne astuvat esiin sumusta,

varjojen siltaa pitkin,

se on niin, ne tulevat varjoista,

kirjoitan ulos vaimenevat askeleet,

valkoisen huoneen äänet ja

sen hajun,

sen kuoleman hajun,

äänettömyyden sen jälkeen,

elämä kirjoittaa auki sivut,

muistot sen jälkeen,

sen jälkeen

hiljaisuus.

4.      Piirretyt viivat

En saa otetta kuolemasta,

en pysty koskettamaan,

en pysty,

vaikka se katsoo suljettujen silmäluomien läpi,

en pysty koskettamaan

kättä,

en vaikka kuolema ojentaa sitä minulle

ja hiuksien taipuneet aallot ovat

kylmää jäätä,

viivoja elämän jäätyneellä pinnalla, jääkukkia,

en pysty koskettamaan

ohutta ihoa, en elämän piirtämiä viivoja ohuella paperilla,

ja aika kuluu

vaikka se ei piirrä enää viivoja iholle,

aika kuluu

ja vajoaa hiljaisuuteen,

hiljaisuus,

ei mitään muuta, ei minua, ei kuollutta,

ja sanoja,

joita huone kertaa,

joita huone puhuu ruumiin kasvoihin, ihoon.

5.     Hiljaisuus

Kuolema katsoo hiljaisuutta

avoimista silmistä,

ne eivät näe, mutta kuolema katsoo

tyhjän huoneen aamua,

huoneen hiljaisuus pukee vaatteet kuolemalle,

se ei ole käsite, ei ajatus, ei kuolinnaamio,

se on silmissä,

ihon alla, kun luut huutavat päästä läpi,

kun kärpänen kulkee otsan yli,

hiljaisuus pukee vaatteet

alastoman kysymyksen päälle,

hiljaisuus on portin avain, portti, hiljaisuus on

askel kosteisiin maanalaisiin huoneisiin,

kylmät sormet,

peiton alta näkyvä harmaa jalka.

          Unohduksen vuodet

 


                                                        Elämä muuttuu kuolemaksi ja syntyy kuolemasta uudelleen







6.     Jousi

Kuolema taipuu kaarena

joen yli,

jänteinä jotka tavoittavat taivasta,

pilareina, savuna  joen päällä,

tuhannet auringot nousevat kaaren yli

ja uppoavat mereen,

metalli huutaa askelien alla,

jännittyy elämän painon alla,

taipuu ja ampuu kuin jousi

kuolevat aurinkoon

ja tuhannet auringot piirtävät varjoja jokeen.

7.    Kysymys

Kysymys nousee

jokaisen siemenen ituna,

jokaisen oksan kumarruksessa auringolle,

jokaisen maahan ruskettuneen lehden hajussa,

kysymys nousee jokaisen aamun valojuovissa,

illan varjojen kosketuksessa iholla,

kysymys nousee sumuisten päivien

kylmissä suudelmissa,

kun pisarat valuvat oksien ihoa

alas

ja pisaroiden pinnassa välähtää

alas tippuvan hetken

vastaus,

jos ehtii kääntää katseensa,

ehtii koskettaa, 

kun valo katsoo

kaarevalla pinnalla,

pisaran tippumisen hetkessä

aika paljastaa kasvonsa,

ajan kasvoissa naamio,

tyhjien silmien tuijotus naamion takaa

katsoo valkoista valoa.

8.    Kaikuja

Auki kirjoitetut sanat kivessä,

askeleet ja niiden ääni,

kaikki ihmiset kiviaidan luona,

kirkon torni, katto, sadepisaroiden tanssi katolla,

hautojen kiviin hakatut nimet,

kiviin piirretyt kasvot,

kaikuja piirtokirjoitusten takana,

kaikuja mustien kivien kiiltävällä pinnalla,

ja kultaiset kirjaimet puhuvat

nimen,

vuosilukuja, viimeisen vuoden.

9.      Unohduksen vuodet

Sammalet tarttuvat kiveen

kuin rakastaisivat sen rosoista pintaa,

sen murtunutta kulmaa

ja piirtokirjoitusten

sammunut väri uppoaa varjoon,

kultaus tippuu

unohduksen vuosina,

unohduksen vuosina jäkälät maalaavat kiven harmaaksi

ja sammalet

kasvattavat hiuksiaan varjoon,

unohduksen vuosina

kirjaimet hakataan pois.

10.   Se tulee aina

Kuolema tanssii seinämaalauksissa,

kiveen hakatun askelkuvioissa,

elämän kuvissa,

tanssisalien pariutumistansseissa,

hetkessä

kun pako laukeaa orgasmissa,

kun kuolema nauraa raukeassa hetkessä,

eikä kysymys jätä rauhaan,

kysymys ei jätä rauhaa,

kun katson vieressä lepäävän

kauniita hiuksia,

kuulen hengityksen,

eikä kysymys jätä rauhaan.

11.   Yö kovertaa puistoon jäljen

Monet yöt tavoitteli teko miestä,

vajoaminen, yön huurre, kylmyys ja

pakkasen kireä huuto puistossa, koivujen kalpeissa oksissa,

napsahtelevat kalpeissa rungoissa,

rungot paukahtelevat pakkasessa.

Jähmeät sormet,

luuksi muuttunut liha,

irti, poislähteminen, ajatus,

tahdoton teko:

Yö pimenee käden koskettamatta,

vaiti, liikkumatta,

kaupunki hiljenee, hiljaisuus tulee yöksi, yö hiljaisuudeksi.

Jalan kylmyys muuttuu luuksi,

penkin kylmyys ei tunnu, jää on luun kanssa yhtä,

lumi hiusten valkeutta,

lumi sataa, peittää pehmeästi. 

Luuksi tullut kylmyys

sammuttaa puistolampun,

on vain silmät, kuvat menneestä,

pysähtynyt ja viimeinen

sammuva kuva.

12.    Liukuminen tuonne

Silmissä jähmeä katse ja

katossa varjot,

hiljaisuus kirkastuu, pupillit kasvavat kuin mustat auringot,

kirkastuu,

valon olennot katsovat alas silmiin,

silmien sisään, puhuvat kuvin tytölle, joka ei liiku.

Eilen puutarhassa

silmissä katsoi taivas, silmien kautta,

kuin olisi olento katsonut,

vieras olento, kutsunut pois, laskenut aikaa,

pyytänyt.

Ihminen huoneen lattialla,

pysähtynyt sydän,

jähmettyneet silmät, auki,

keho, vartalo, liikkumaton rinta.

Kylmän kosketus kämmenen alla,  toivoton ja mahdoton.

Sinisten valojen vilkkuva itku lokakuun sateessa,

keltaisten lehtien kuolema,

loputon tippuminen mustaan maahan, 

kuolemalle haisevaan maahan.

Ihmisen kuolema ja maan kuolema kohtaava toisensa

sateen kastelemassa puistossa.

Ja pisarat tanssivat mustien laattakivien pinnalla.

Kuolema kääri sydämen kokoon, sydämessä kaikki elämän itku ja huuto, joka ei

tavoittanut ketään, ei,

kuoleman sormi, puristava ote kädessä, hyvästijättö ja lähteminen.

Ja taas kysyn sinulta  Jumala,

miksi annoit kuolla sillä tavalla, miksi ?

Kuolema,  rukous

ja huuto elämän läpi.

Hän kuoli lokakuussa vuosia sitten. Omistettu hänen muistolleen.

13.       Kuolevan sana

Vaikea sana, kosketus,

unen rajalla aukeava portti,

käärme ja sen mustat silmät

katsovat ikuisuudesta aikaan.

Syvältä kosketuksen takaa aukeaa spiraali

väriseväksi kieleksi,

terävä jousi ja viiltävä jänne viulun itkevässä huudossa,

viulut itkevät

tänään,

viulut repivät itkullaan ajan auki,

ja hetki juoksuttaa elämän hiipuvan värinän,

vaimentaa sanat kuiskaukseksi,

huulien äänetön  liike, huoneessa,

kosketuksen sammuva kaiku, iholla.

Liike mustien silmien pinnalta

syvälle pimeyteen,

poispakenevien  sielujen varjovaatteisiin.

Ja kuoleman jälkeen hiljaisuus.

Se on,

kosketuksen kylmä hiki,

kylmä sormi, luu ja luutunut kivi.

14.     Lisää sanoja kuolemasta

Runoilija puhuu hiljaisuudeksi katoavasta kuiskauksesta,

ei sano kuolema,

puhuu kukan varjosta,

ei oikeasta sanasta, ei uskalla,

puhuu iltahämärän viileästä kosketuksesta,

mutta ei sano kuolema,

ei puhu sen likaisista kasvoista,

ei likaisten sormien käpälöinnistä elämän neitseellisellä iholla,

ei kuolevien ahdistuksesta,

ei vanhusten tylsyyteen vajoamisesta.

Harva ponnistaa sankarihypyn kuolemaan.

Kuolema on enemmän,

enemmän kuin sana,

se on,

se on enemmän kuin on,

se on elämä, se on syy, seuraus

ja se on päämäärä.

Kuolema on vapaus ja joillekin lunastus,

kutsu vanhuuden tanssiin,

ajolähtö kuolemaa pelkäävien pakolaukkaan,

kuin peura he juoksevat jousimiestä pakoon,

lävistä nuoli

saavuttaa,

yön äänettöminä tunteina,

ja toiset rakastavat kuolemaa,

kutsu kuolemaa rakastavien kosketukseen, kun on elämää täynnä,

ja tyhjä,

valmis koskettamaan tyhjää.

Jumalat,

annatteko anteeksi meille,

emme ole valmiita,

emme ole valmiita astumaan nuolen eteen.

Emme ole valmiita haluamaan muuta kuin elämää,  sen kiihkeää juoksua, sen himoa,

haluamme kiihkeästi rakastella

sen nuoren naisen kanssa, tai sen toisen naisen kanssa,

miten vaan, onhan nainen,

jonka liha ja hajut ja liike ja kiihko ovat vielä elämää.

ei muuta, mitä merkitystä muulla. Mitä jää ?

15.       Kuolema tanssii tiellä

Tie on

monelle likainen, perkeleen elämä, saasta ja kärsimys,

monelle ahdistus,

jollekin ihana hurmos,

Jumalan kosketus sielun yli.

Tie on useille, monille,

lyhyt, harmaa ja ikävä työ, ruoka, himon tyydytys,

jollekin taide tai kaunis kosketus, kauneuden tyydytys,

jollekin kunnia, velvollisuus,

jollekin pelko ja  pako…

Mitä jää ?  Mitä jää jäljelle ?

Muisto, ei edes muistoa,

useimmista ei edes muistoa. Mitä jää ?

Luut, maan alla arkussa, luut mudassa telaketjujen rusentamana,

mitä jää jäljelle ?

Rakastan ihanaa naista, ja tunnen, koen ja elän sen

kiihkossa,

kosketus, samuus ja yksi. Mitä jää jäljelle ?

Liha tippuu maahan syksyn keltaisina lehtinä,

syksyn punaisena itkuna,

kuoleman ruskeana, harmaana sateena,

maan eläinten ja susien ravinnoksi,

korppien poikasten lihapaloiksi,

hyönteisten ja matojen ulosteeksi,  mullaksi.

Liha sulaa luiden päältä mullaksi, likaisiksi ja hauraiksi

luiksi,

ja petojen kaluamat luut syöpyvät hauraaksi kuin sienet.

Mitä jää ?

Jumala,

oletko luiden jumala ?

Jumala, astutko kuoleman yli,

onko kuolema vaatteesi,

puetko kuoleman vaatteiksi päällesi  joka ikinen hetki, kun katse jähmettyy kiveksi.

Leikkaatko nahkasi pois,

nyljetkö kuoleman iholtasi pois. Vai oletko kuoleman Jumala ?

16.     Tyhjeneminen

Kierrät elämääsi,

hetkiä, muistoja, pois kadonneita ja menetettyjä,

kierrät katuja

jäätävän tuulen ja pakkasen alla, autioita,

kierrät kadulta toiselle, kujalle,

muistot kaatuvat päälle, seinät ja ikkunat kallistuvat, katu ja seinät käyristyvät tunneliksi.

Mitä jää jäljelle tästä ja kaikesta muusta,

mitä ontoista vuosista ?

Muistot valuvat päästäsi pois,

tyhjenet, haluat tulla tyhjäksi, niin tyhjäksi ettei jää jäljelle mitään,

ei mitään, vapaus, hiljaisuus, tuskasta pois,

valut tyhjäksi, et ole enää, et mitään,

ei merkitystä, viimeinen muisto, olet irti ja yksin.

Köyden vanki, olet kantanut köyttäsi viikon, kiertänyt katuja, puistoja,

kaupunkia,

valunut päivä päivältä tyhjemmäksi.

nyt olet tyhjä,

yksin, jähmettynyt:

tyhjässä humisee kuoleman kuiskaus,

tyhjyys ei edes vaadi, ei pakota,

vetää puoleensa, sisäänsä, vapauttava uni, lepo.

Sidot narun jäisillä sormilla

lasten kiipeilytelineen puuhun, hirsipuuhusi.

Olet ollut lapsi,

taas olet lapsi lähellä viimeistä hyppyä, naurat,

olet uneen vaipuva lapsi äitisi käsissä,

äitisi käsi ohjaa kättäsi, olet sylissä, turvassa,

ei edes kipua.

Lapset katsovat narussa roikkuvaa miestä.

Se heiluu tuulessa silmät auki.

Se katsoo jonnekin, yli puuaidan, leikkikentän taakse,

meren lahden yli,

lakeudelle, valkoiselle.

Lehdessä oli tammikuussa pieni uutinen. Mies löydetty kuolleena puiston leikkikentältä. Tapaukseen ei liity

rikosta.

Omistettu hänen muistolleen. 30.01.2009.

17.     Varjokuva Vienanmeren rannalla

Se oli kuin musta enkeli

tai joku

ihminen mustissa vaatteissa,

ihminen, se oli ihminen,

kun kosketin viileitä käsiä,

se oli kuin ihminen meren rannalla,

se taivutti itseään kuin heinä tai korsi tuulessa

ja mereltä puhalsi viileä tuuli.

Venäjän ilta

piirsi tummia juovia

yli meren pinnan ja

laskeva aurinko rakensi hetkeksi sen sillan

yli lahden,

olisin voinut kävellä sitä siltaa hänen luokseen,

mutta en kävellyt,

muistan sen kylmän käden,

katseen, sen puhumattoman hetken,

kun elämän hirveä autius kaatuu päälle, kun Venäjä ei armahda lastaan,

ei luovuta, ei päästä otteestaan,

kun valkoiset valaat lauloivat

naiselle,

lähdin

ja hän jäi.

Kuka tuntee sen naisen

joka jäi rannalle ?

Kuka muistaa ?

18.       Pietarin kuoleman talo

Puutalojen harmaat seinät

tiputtivat maalia

heinien sekaan ja

meri piirsi viivansa sumuun.

Hiljaiset huoneet katsoivat ikkunoista

kaupunkia,

verhojen takaa,

liikkumattomat verhot, jähmettynyt raja,

erottivat asiat ja maailmat,

erottivat teot ja tekojen seuraukset,

erottivat huokauksen huudoista,

kun morfiini ei tehoa, kun kipu repii ihmisen palasiksi,

raatelee lihan luista irti,

repivät sanat huudoksi,

verhot erottavat hiljaisuuden ja kuolevien rukouksen,

ja rukoukset  kiinnittyvät

pienten kellojen heleisiin ääniin,

pienten kellojen iloon, kun on aika astua pois,

aika kuolla ja irrottaa kätensä kädestä

vastaantuleville

varjomaailmojen sieluille,

pienten kellojen äänet

saattavat kuolevan kuolleiden syliin.