Talouden rapistuvat kulissit ja ikkuna, josta näkee taivaalle

                                                        




SIELUJA POLTTAVA TULI

Mysteerit

1.      Käsittämätön ääni

Pimeys, 

ei olevan olemattomuus, 

tuleminen, 

tahto, 

ajatus ja muutos, liike aineettomuudessa, 

äärettömyys pisteenä, 

alkuääni ja heijastus, 

ajatus, kuva ja muoto, 

energiahyppy 

aineen jähmettyvään huutoon tyhjyydessä, 

huudon takana Logos, 

logoksen tyttäret, sielujen kauneus, 

sielujen tippuvat tähdet, 

uudestisyntyvät vangitut, sidotut, kärsimyksen musta aurinko.
 

Sana lausui kuvansa maalle, 

hedelmöitti sen kiteisen kohdun, sen kiteiden sinisen laulun, 

kiteiden sinisen laulun, kuin jännitetyn jousen, 

kuin lävistävän nuolen,

kuin liikkeen, joka palaa aina itseensä 

ja Platon, yksi suurista, 

vaelsi alkukuvien meressä, laulujen syvyyksissä, 

vajosi kuvien maahan 

ja kuvat kiteytyivät 

maan muodoiksi, kulttuureiksi  ja 

sanoiksi,  ihmisten karkeiksi sanoiksi.

2.      Tyhjä hauta

Konkreettinen teko, 

kuva ja uni 

kiinnittää tyhjän haudan, 

kiinnittää mustan aukon aikaan, 

sitoo aikaan, 

aikaan joka valuu sormiemme välistä 

sanoihin, 

tekoihin, jotka nousevat savuna taivaiden läpi 

enkeliolentojen silmiin, 

rakennuksiin joita pyhiksi paikoiksi nimitetään, 

torneihin ja kupoleihin, 

alttariin ja alttaritauluihin. 

Musta aukko rukouksen edessä, 

rukouksen takana, 

rukous uponnut tyhjään hautaan, 

seiniin, tilaan, mustaan hiljaisuuteen. 

Mustan aukon pimeys rukouksessa, 

Jumalan katse yöstä, 

pyhä ahdistus, 

sielun tuska Jumalan äänettömyyden edessä, 

kysymys, mutta ei vastausta, 

usko, mutta ei uskoa, 

sielun autius olemisen ja kuoleman edellä,

tyhjän haudan hiljaisuus, 

kukkien hiljaisuus, 

hiljaisuus niityn liljojen nöyrässä kumarruksessa.

3.      Virralla

Johannes, valkoisten veljien veli, 

erämaan opas, 

mehiläisten ja lintujen ystävä, 

edellä kulkeva erämaan varjo, kaiku 

ja sinussa asuvan sielun jälki, 

tunsit sen miehen, 

näit suuremman sielun, yli metsän hohteen, 

kun lähestyi jokea mies, 

ja tiesit syyn, 

miksi synnyit lihaan ja aikaan.

Olit edellä kulkeva varjo, 

olit ikkuna, avoin portti, 

josta kulkea läpi, 

olit itsekin salaisuus 

joka aukaistiin harvoille valkoisten liljojen alttarilla. 

Et nähnyt vain näkyä 

Jordanilla, 

näit toden, näkyä suuremman, 

kun suurista suurin sielu puki päälleen ihmisen varjon. 

Ja otti omakseen Jeesus Mestarin kehon 

ja tunsit 

olit tärkeimmän työsi tehnyt. 

Olit enää vain varjo 

kun pääsi vadilla näytettiin. Mitä siitä ?

                                                                                                                                         Kristus ja veden ihme

4.  Uuden ihmisen matka

Tule Mestari 

paranna veljemme, 

hän on jo melkein kuollut ja matka on kesken. 

Tule Mestari 

auta meitä. 

Miksi et kiirehdi  ? 

Mutta mestari oli hiljaa, 

ääneti, tunsi ennalta tien ja askeleet, 

polun hiljaisen kuiskauksen, 

kalliorinteiltä tippuvat vedet, lähteet ja kallioruusujen tuoksun. 

Aika valui käsistä pölyksi kuivien rinteiden louhikoissa. 

Hauta on kiveen kaiverrettu kohtu, 

kiviaskelmien rosoinen pinta sandaalin alla 

ja kääriliinojen hajua. 

Lasarus lepäsi kuin kuollut. Oli kuollut. 

Mestari kosketti nukkuvaa, joka oli kuin kuollut, 

nouse, 

hän käski ja kosketti kuolleena nukkuvaa,

olet valon lapsi, 

ole siunattu, 

nouse ja tunnista nimesi 

nouse,

Sinä, 

uusi ihminen, 

joka olit ennen ja enää et ole,

Sinä, 

joka tunnet nimen ja sielusi kuvan. 

Olet kulkenut syvyyden läpi, 

Tule !

                                                                                                                                                                           Kuoleman edessä nöyryys

5.    Puutarhassa

Maailman puutarhoissa on kukkia, puita ja pensaita, 

loputtoman paljon puutarhoja, 

joissa kohdataan, rakastetaan, etsitään kauneutta ja mietitään syviä ajatuksia.

Ne vanhimmat puutarhat ovat kuolleet, 

puut kuihtuneet, 

kukat muuttuneet tomuksi, 

kaikki patsaat murentuneet soraksi.  

Ne vanhat puutarhat elävät kuvissa, muistoissa, 

kirjojen sivuilla.

Yhdellä sivulla puutarha, 

oliivipuiden varjossa, 

Israelin kuivuudessa, 

yössä 

ja pimeiden varjojen tanssia. 

Pyhän suudelman mies, 

petturi, kavaltaja, 

ja sanat jotka sitovat kohtalot yhteen. 

Ennalta annetun petoksen odotus, 

sovitun, ennalta määrätyn. 

Jotta määrätty täyttyisi, 

askelten luku tulisi täyteen, 

ja ihmisen poika rakasti pettäjää 

paljon, enemmän kuin monia muita. 

Juudas uhrasi itsensä yössä, 

yksin, 

juoksi pimeään, kun kuolema pakotti juomaan maljan loppuun. 

Sielun tuska on kuolema 

jo ennen kuolemaa. 

Uhrattu sielu on uhreista suurin 

ja Jumalan tahto petoksen syy.

6.      Tutkimus

Ihminen tuomitaan 

roomalaisessa oikeudessa, 

väkijoukkojen edessä, ruoskitaan 

ja väkijoukot ruokitaan veripisaroilla, 

ihminen saa olla juutalaisten kuningas, 

essealaisten varjo.

Veri valuu kasvoille, 

ruskealle  iholle, 

hien pesemälle parralle, 

marmorille 

palatsissa, jossa Pilatus tuomitsee. 

Pilatus, 

suurten sanojen mies, tahtomattaan ratkaisija, 

valitsee 

kuoleman miehelle juutalaisten tahdosta, 

tuomitsee sanoillaan juutalaiset 

sinä hetkenä; 

Jerusalemin tuhon ja kuoleman, tuuleen kylvetyt pakolaiset, 

janon, nälän ja vaelluksen. 

Kaataa ahdistuksen mittalasin täyteen; polttoroviot, vainot ja Auschwitsin tulet, 

Jahven silmille nousevat uhrisavut, 

Gazan taistelut ja palestiinalaisten ruumiit. Syntien sovitus ja uhrisavut ? 

Sielut huutavat kuoleman hiljaisuudesta, 

huutavat Babi Jarin helvetistä; 

Jumala anna anteeksi, että petin kansani. Kaikki me petimme.

7.    Tie

Väkijoukko meluaa, raivoa, se on eläimen katse, 

se huuto on suden huuto, ja naiset kirkuvat, 

huuto repii sieluja irti kehoista, rikollinen tapetaan, 

tulkaa katsomaan, 

naulitaan puuhun ja tapetaan hitaasti. 

Legioonalaisten askeleet iskevät katukiviin ja 

mies kaatuu puun alle, 

väkijoukko huutaa ja kiroaa, pysähtyy, tiivistyy, hiljenee, 

hiljaisuus… 

ja mies työntää itseään ylös, vapisee, 

sormet haralla, veressä, mutta ei jaksa, 

katu kutistuu, vääristyy, talojen saviseinät kaatuvat päälle,

hiljaisuus…

Yksi joukosta tarttuu puuhun ja nostaa, 

ne lähtevät raahaamaan paalua.

Väki huutaa taas ja 

nousee ylös vuorelle katsomaan 

kuolemansirkusta. Jerusalemin katot näkyvät vuorelle.

                                                                                                                                                     Katu talojen välissä

8.    Kolmannen paalun ruumis

Hinnonin laakso, 

palavan tulen laakso, kuoleman savupatsaat 

kurkottavat taivaaseen, 

ota vastaan paaluihin naulatut rikolliset, 

ota vastaan ruumiit, 

tarjoile petolinnuille lihan kuollut jäte. 

Mariat , miksi itkette ruumista, 

petolintujen nokat eivät raatele, 

kynnet eivät revi lihaa luista irti. 

Läpilyödyt kädet eivät valu enää verta 

ja hauta on valmis, Joosef, 

ja Johannes, 

aika ei ole vielä valmis

tippumaan sovituksen kämmenelle,

ja veri 

kalliolla on yhteys maahan, 

maan sieluun,  

yhteys uneen ja heräämiseen. 

Kuolema yhdisti maan ja taivaan, ihmisten sielut, 

maa järisi, repi esiripun ylhäältä alas 

ja Israelin Jahve 

muuttui tuliuhrien Jumalaksi. 

Miksi valittaa Israel ?

9.     Enkeli

Ne naiset tulivat haudalle 

tuskan naamiot kasvoillaan, 

olivat kulkeneet syvälle mielensä pimeyteen, 

äiti, rakas ja vihitty viisas. 

Miksi Mestari kuoli ? 

Miksi piti sielun paeta pois ? 

Mitä on jäljellä ?  Mestarin ruumis ja ahdistus, tuska ja kauhea pelko. 

Mutta jotakin nousi silmien eteen, 

jotakin hauraan valkoista, valoa, 

enkeli, henki ja valoisa sielu 

kosketti kallion rosoista pintaa, heinien keltaista vanaa ja puiden lehtien arkaa värinää, 

se oli pyhä ääni, laulu.

Ei ihminen, mutta ihmisen näköinen 

seisoi pimeän haudan edessä, 

se valo oli kuin Jumalan äänetön ääni, sanoja portinvartijalta. 

Valo kosketti  naisten sisäistä kieltä, 

näkivät enkelin mielen, kuvat ja sydämen tunteen, 

sen tiedon; 

oli Mestari noussut ja lähtenyt pois ?

10.      Mestari

Pelko ja ahdistus huusivat vastaan joka kujalla, talojen seinissä, 

huoneen tyhjässä hämärässä, 

suru puhui leipävadin halkeamissa, viinin kitkerässä maussa, 

askelten äänissä, kadun äänissä, 

kaikki kiersivät ohi, 

pakenivat pois heidän luotaan, 

pakenivat pois heistä, 

muiston jälkikuviksi, vaimeneviksi ääniksi 

yläkerran huoneessa, 

kuin kyyhkysparvi, jota roomalaiset metsästivät nuolillaan 

ja juutalaiset keihäillä. 

Tuntematon mies tuli kujalta ylös huoneeseen 

surujuhlaan, ei väliä, 

suru ei erota leipää viinistä, ei orjaa, ei isäntää, 

suru jakoi miehelle  ruokaa, jota kannettiin pöytään 

ja viiniä. 

Suru laski tumman telttansa huoneen päälle 

kuin olisi peittänyt silmiltä  kaukana olevan luvatun maan,

joka ei koskaan tulisi todeksi,

ei mullaksi käsien alle, ei vuoripuroiksi, ei niityn liljojen valkoiseksi iloksi. 

Mies nosti pöydälle valkoisen kukan,

ettekö tunne ? 

Ettekö tunne kukkien tuoksua, 

ettekö kuule valkoisten kukkien laulua, 

näe lintujen lentoa metsien yläpuolella. 

Ettekö näe miten puut kumartavat, 

heinät taipuvat tyynessä, 

miten askeltenne kaiku palaa luoksenne, 

miten hetki ottaa teidät, 

olette leikattu vilja, sidottu lyhteiksi.

Ettekö tunne miten aurinko katsoo huoneeseen, 

miten sielut valuvat auringon valossa teihin, sisälle mielenne huoneisiin. 

Ettekö tunne ? 

Kosketa Tuomas, et usko, 

ei kukaan. 

Kyljen haavat vuotavat vieläkin verta 

kun kosketat niitä, vereni uhri nousee sumuna maasta, 

olen haavojen maa ja maa on multaa haavoissani, 

kosketa käsin tätä maata, 

tätä luvattua maata. 

Tämä luvattu maa on ihmisten maa, 

maan laulu ja 

valkoisen kukan laulu.

Kuunnelkaa miten askeltenne äänet tavoittavat teidät ja 

varjonne saavuttaa teidät 

ja käsissänne on murretun leivän ihme. 

Ymmärrätte enemmän, 

punaisen verhon takana näette kasvojenne varjon.

11.     Ensimmäinen vihkimys

Maria juoksi tiellä 

yli kivien, ne sattuivat jalkoihin, 

mutta ei tuntunut kipua enää, 

ei nähnyt eteen, ei taakse, ei sivuilleen, 

missä linnut lensivät parvena hänen vierellään.

Ei nähnyt ensin  edes sitä, vain varjon, 

joka seisoi tiellä, 

näki varjon läpi enkelin kasvot, ihmiskasvot, 

valon. 

Enkelin kasvot muuttuivat 

kasvoiksi kasvojen päälle 

ja hän tunnisti Mestarin, 

sen Sielun, sen Hengen, jonka tunsivat myös linnut, kalliot, puut 

ja kaikki eläimet,

Rakkaan,

joka paljasti Marialle 

syvän, hiljaisen salaisuuden.

12.    Ilmestys

Kreikan viisaus kaikui 

äänenä 

luonnossa, jumalten kuvissa ja pyhissä lehdoissa, 

lähteiden pinnalla.

Johannes, 

unen näkijä, näkyjen mies, 

puki Mestarin verhoksi  äänen 

ja kuvat, korkean taivaan  alkukuvat ja 

kuvien varjot maan päällä. 

Alussa oli Logos 

liikkumattoman luona, 

irrotti liikkumaton pimeydessä sen liikkeen, 

valon, muodon ja alkukuvat, 

sen vajoamisen maan muotoihin, 

aikakausien loputtoman virtaan. 

Johannes, pyhä mies, 

luolassa, kiinni maan sielussa, 

syvässä unessa 

saavutti Mestarin ja kirjoitti unien kirjaan:

Mestarin veri, 

uhri ja lunastus puki maapallon uusiin valkoisiin vaatteisiin 

ja maa rakasti mestaria.

Johannes lauloi maan kanssa 

sielujen laulua 

kaikille, 

joilla oli pyhän Sofian viisaus tunnistaa sanat, kuvat ja 

kuvien sisäiset soinnut.

Myös Franciscus lauloi valkoisten kukkien lauluja 

lyhyen hetkeen, 

sen kauniin lupauksen kevään, 

joka kuihtui janoon, 

häkkiin vangitun linnun kuolemanjanoon. 

Ja Johannes lauloi 

ilmestyksen näkyjä 

aikakausista, aikakausien porteista, 

leijonaporteista, joiden takaa ovet aukeavat uusiin maailmoihin.

13.      Assisialaisen laulu

Veli kerjäläismunkki 

niillä vuorillasi ja polkujen kivipinnoilla 

kohtasit lintuja, lauloit niille, 

ja kosketit eläimiä, 

joita ymmärsit, puhuit niille ja ne puhuivat sinulle, 

ja miten lauloit metsän puille, 

auringolle, 

lauloit kuusta ja 

Jumalan suuresta rakkaudesta. 

Lauloit veljille luonnossa ja lähteissä piilotteleville sisarille. 

Veli Fransiscus 

lauloit maan sielusta, lunastetussa maasta, 

maan pitkistä hiuksista, valkoisista liljoista, 

poimittu niityltä alttarille, 

veli Fransiscus, 

Jumalan nöyrä soturi hiljaisuuden lauluissa.

Veli Fransiscus 

mitä ne tekivät sinulle ?

                                                                                                                                        Katolinen kirkko ja ne kaikki Paavit. Missä Kristus ?

14.     Katedraali punaisilla vuorilla

Ne nostattivat seinät, tornit ja ikkunat, 

mittoina, suhteina, 

pyhinä lukuina 

ylemmäs taivasta kohti, 

melkein aineesta irti. 

Ne hallit, kaaret ja rakenteet koskettivat 

läpinäkyvän rajaa, 

aineettomuutta, kuin olisivat leijuneet 

hiljaisuudessa, 

rakentajien rukouksen hiljaisuudessa. 

Salaisuus, veljien mysteerit, vihkimys 

ja pyhä veri 

alttarilla, valkoisten kukkien tuoksu. 

Rakentajien omat askeleet saavuttivat heidät 

alttarin luona 

ja he näkivät kasvoja kasvojen päällä.

15.    Tieteen vaeltaja

Ajatus porautui syvälle 

pieneen, 

käsitemaailmaan, lähes tyhjään 

pisteeseen ilman rajaa, 

ilman aikaa, 

ei muotoa, 

kenttä, 

rajaton kenttä kertoi itsestään 

läpi taajuuksien, 

läpinäkyvien harsojen, 

joiden porteissa tutkija laski ja mallinsi 

outoja kvantteja, 

ulottuvuuksiin käpertyneitä äärettömyyksiä, 

ulottuvuuksien kudoksia, 

ajan ylittävänä kestona,  ikuisena hetkenä. 

Tutkija laski ja kirjoitti matemaattista runoa 

Jumalan logiikan verkkokäytävissä, 

lauloi matemaattista rukousta 

läpi avaruusäänien, taustakaiussa,  Logoksen alkuäänessä.

16.     Ilon anatomia

Kevään äänet hyppivät 

lumihankien jäisillä kasvoilla, 

lumen silmistä, silmiini, 

lumen kiteiden pinnoilta, käsiini, 

kevään ilo, 

sulavesissä, vesinoroissa, 

hyppivän veden pyörteissä,  

kevään ilo lumihankien päällä huojuvassa höyryssä, 

sinisessä, kaukaisten metsien yläpuolella, 

ilo tuulessa, lämpimissä suudelmissa, 

paljaiden oksien keväthuudoissa, 

kun oksat repivät kiihkossa silmuja auki, 

kutsuvat valoon, 

ja auringon ilo 

on kevyt kosketus silmujen paisuvilla pinnoilla, väristen repeävillä kalvoilla, 

ilo paisuvien solujen 

nesteiden täyttämissä maailmoissa, 

Ilo solujen värisevässä puheessa, 

solujen jumalalle, 

puulle, 

puun oksien huudot tuulelle, pilville 

ja juurien värinä maan sisällä, 

harovin sormin maan sisintä kohti. 

Kevään ilo tanssii 

lumipälvien rapisevassa sulamisessa, 

maan janossa, 

auringon janossa ja 

tuulien pyyhkäisyssä ja pilvien nopeassa matkassa vuoren yli.

                                                                                Kevään ilo sulavesien tanssissa

17.     Ilo naisessa

Sormien kevyt vaellus 

iholla, 

huulet huulissa, huulien lomassa, 

sormet sormissa kiinni, naruina, solmuina. 

Minä sinussa, sisälläsi, ulos ja sisälle, 

liikkeen juoksu, 

rytmi ja vartalon tanssi, ilo tanssissa, 

ilo tulemisen tanssissa, olemisen tanssissa, 

silmissäsi, minä silmissäsi, katseesi läpi, sieluusi, 

sielussasi, 

sen tanssiva, keinuva kosketus mieleni pinnalla, 

sielusi ääni, äänetön ääni ja puhe, 

kuulen ja tunnen sen, minussa, sinussa, meissä,

yhdessä yksi, 

virrassa pyörre ja yhdeksi virraksi

hämärän huoneen ikkunasta ulos.

18.    Joskus rakkauttakin

Vuodet ajelehtivat ohitse sateena, 

unikuvina, vuodet muuttuivat pilviksi, hetket unikuviksi, 

haalistuivat, 

mutta sinä olit ja olet, 

olet oikeasti, et katoa savuna tuuleen, et unien merille sumuun, 

et himmene muistoiksi, höyryksi auringon eteen. 

Etsimme joka aamu uudelleen, 

löydämme, 

olet sama, silti muuttunut, uusi ja kysyn ja katson, 

ja joka kerta jään vastausta ilman, 

joka kerta, ei niitä ole, 

olet se virta joka vie vastaukset mereen, 

eikä meri luovuta mitään takaisin, ei koskaan, vastaukset uppoavat syvyyteen 

uponneiden laivojen alle, 

elämän syntymisen ja kuoleman pimeyteen, 

olet se virta, joka valuu ihmiseen, sielujen unikuviin, sieluista kasvaviin kukkiin, 

sielujen kosketukseen, hetkeen, 

kun kaksi on yksi, eikä vastausta ole. 

                                                                                        Meri vie vastauksetkin mennessään ja piirtää valon häikäisevän viivan

Ajan hypoteesi

19.     Siemenpuu

Ajan omituinen juoksu 

kiertyy siemenestä puuksi, 

tuhannen vuoden pylvääksi 

soran ja taivaan välille, 

juuripaaluna 

pyhänä pilarina, 

shamaanin juoksuna runkoa ylös ja alas. 

Ajan siemen kasvaa 

alun ja lopun väliin, 

siemenessä alku ja loppu, 

siemenkuoren läpi luikerteleva käärme, 

puhuva käärme, sen kasvot ja 

mustat silmät, 

siemenestä luikerteleva ajan spiraali.

20.      Ajan uhri

                                                                                                                                                                        Ristin mysteeriö ja mytologia

 

Alun ja lopun välillä loputtomuus, 

itseään syövä aika 

tippuu itseensä.

Ajattomuus ja 

itseään syövä ajan käärme huutaa 

avaruuden äärettömyyteen, kaikkien maailmojen 

loputtomaan syntyyn,
 

sillä niin on Jumalan maailmaa rakastanut, 

että uhrasi itsensä aikaan.

21.      Ajan spiraali ja kiertosuunta

Ajan dialektinen myöntäminen ja kieltäminen, 

samaksi tuleminen, 

muutos, kiihkon huuto, 

samaksi tuleminen, 

sikiämisen lyhyt hetki ja 

kaksoiskierteen toiseksi tuleminen. 

Paluu, 

ja ajan sipaisu miekkatanssissa,

geenien raivokas syöksy elämään 

monistamaan,   

kertomaan tarinaa yli sukupolvien: 

Jatkavat kuoleman yli, toisin kasvoin, 

toisin ilmein ja elein, 

kantavat sukupolvia sylissään, 

kaikkia kuolleita, kaikkia sukupolvia mukanaan,

piilottelevat alkusiementä kuoleman yli.

22.     Aika on nyt

Ajan värit 

palaavat menneestä takaisin ja 

palaavat tulevasta takaisin tähän hetkeen, 

hetki on mennyt 

ennen kuin ehdimme tavoittaa sitä tuulesta, 

hetki on tuleva nyt, se on nyt, 

ja hetken muutos on kymmenen tuhannen vuoden kuluttua nyt,

se on menneisyydessä nyt, 

se on ikuisuudessa nyt ja

ajan kulku kääntyy itseensä, 

vajoaa äärettömän pieneksi, 

äärettömän suureksi itseensä. 

Aika on peili, uni ja unikuva, 

sanoi vanha zen-mestari, joskus, muinoin, 

aika on ajattomuuden liikunto, 

sanotaan Budhan sanoneen, joskus, muinoin, 

aika on ajattomuuden liikunto spiraalikäärmeen mustien silmien 

kaarevalla pinnalla 

ja itseensä sulkeutuvalla pinnalla. 

Aika on tyhjiä sanoja, 

sanoja, 

onttoja sanoja, 

tyhjiä sanoja ja ääntä. 

Aika pakenee kuin jänis. 

Se ajaa minua takaa, tämä jänis, se on oikea jänis.

23.     Muotojen värit

Muotojen geometriset viivat, 

avaruusgeometriaa kristallipinnoissa, 

kun kaavoja ei sanoilla voi kuvata, 

kaaren mitat ja 

veden taipuva kalvo 

vesimittarin  jalkojen alla. 

Muodon pirstoutuneet palaset 

leijuvat kaikissa maailman väreissä, 

etsivät toisiaan, yhtyvät kuvaksi luomisen tanssiin 

avaruuden pinnalla, 

kosmisen tyhjyyden ääni kutoo muotoja väreistä

tyhjyydestä muodoiksi ja 

muotojen mitoiksi, suhdeluvuiksi, 

kaavoiksi,

ja muotojen värit 

värähtelevät silmistä sisään 

tai minä olen väri, me olemme värejä, 

katsomme silmistämme maailman muodot. 

Luomme muodot ja maailman.

24.     Ajan ja avaruuden ikuinen paluu

Äärettömyyden lähtö itsestään pois ja 

paluu, 

läpi ulottuvuuksien, 

olemattomuuden rajoille ja 

rajan läpi tähän alkuun, lähtöön.

Loputon paluu tästä pisteestä tähän pisteeseen 

jota ei ole, 

ja kuitenkin kaikkialla, 

Jumalan alkuajatus, liikahdus olemattomuudessa, 

ulkopuolella ajan, todistusten tuolla puolella, 

tietämisen mahdoton yhtälö,

todistamisen mahdottomuus, 

Alkuääni, 

näkymätön valo, 

valon ymmärrys ja tahto, 

Sana 

äärimmilleen jännitetyn pimeyden värähtelevässä 

alkupisteessä, 

laajeneva,

galaksien vaahtokuplat jännitetyn 

pimeyden 

pinnalle,

pimeät ulottuvuudet, 

ulottuvuuksissa miljardi galaksia, tähdet, 

miljardin elämän ovet,

miljardin elämän paluu alkuun.

Suomalainen rukous

25.      Vanhat puut

Puiden paljaat oksat 

kurkottavat taivaaseen, 

koskettavat varovasti pilviä ja 

pilvet hyväilevät puita.

Juuret maan sisässä 

tunkeutuvat maan rakoihin, 

kiertävät kivien ympärille elävät sormensa. 

Vanhat puut, 

kylvävät elämää ympärilleen, 

puhuvat taimilleen, 

puhuvat runoja lehdilleen, laulavat puiden laulua 

tuulien taivuttamille oksille, 

laulavat puulauluja oksien linnuille, väsyneelle ihmiselle 

ja runkoon liimautuneelle kotelokehdolle, 

kun perhonen lähtee lentoon. 

Puut laulavat kärpäsille ja kimalaisille, 

laulavat lintujen kanssa kilpaa tuulta vasten, 

laulavat niille, 

jotka näkevät puiden sieluja. 

Laulavat sielujen laulua maalle, maan mullalle ja kallioille. 

Ja metsät huojuvat tuulessa, 

laulavat metsien laulua maan ihmiselle, 

metsien laulua maan elämälle. 

Ja maa vastaa, kuuntelee, 

maa vastaa, se laulaa: 

Niin suuri on maan sielu, 

suurempi kuin maan rajat ja vuorien viivat 

ja metsät laulavat tuulessa puiden lauluja.

26.     Intiaanishamaani

Kalliovuorten musteensiniset viivat piirsivät 

taivaalle merkkejä, 

viivojen tanssia, 

shamaanin tanssia viivoja pitkin vuorien päällä, 

viivoja pitkin puunrunkoa ylös, 

sisälle merkkien ikkunoista, 

merkkien teitä, susien polkuja, 

sisälle luolaan, sisälle kallioon, maahan, 

maan henkien sisään, 

maailmanpuun juureen, 

Hengen kosketuspaikkaan, sielun väristyksen kohtuun, 

ja sinkosi matkaan porttien läpi 

Hengen kasvojen eteen.

Kuka voi  kestää kasvoja, 

kuka on katsonut Jumalaa kasvoista kasvoihin?

Kasvot puhuivat valoa shamaanin sieluun, 

piirsivät otsaan 

merkkien viivat, nimen ja shamaanin nimen. 

Kuka on katsonut Jumalaa kasvoista kasvoihin? 

”Minä olen se mikä olen” kuului valossa ääni ja 

äänestä katsoivat shamaanin kasvot.

27.     Kalliopiirros

Kädet piirsivät punaista viivaa 

harmaan kallion pintaan, 

vedestä nousevaan pystyseinään, 

mihin aurinko maalasi 

peuran kuvan vuosisatoja sitten, monta kertaa,

kun heimo sai itselleen hengen, joka juoksi metsissä edellä, 

opasti, 

lahjoitti laumastaan peuroja,  jokavuotista satoa. 

Peurojen aikaan 

kuu kosketti vettä monta kertaa ja 

miehet seisoivat rannalla, 

kuuntelivat  peuran puhetta, miehille, 

sukupolvesta toiseen, isältä pojalle, pojan pojalle, 

sillä paikalla, rannalla, kallion juurella, 

missä tuulet soivat kallion kylkiin ja 

peura juoksi kallion kylkeä ylös, joka kerta kun 

metsänhenkien huudot kuuluivat puista,

puut puhuivat 

ja tuulissa itkivät ilmojen henget.

Peura puhui vuosisatoja, 

juoksi kallion kuvetta pitkin, katosi 

metsän keskelle, hiljaiseen yöhön, 

kuun luomien varjojen taakse. 

Käsi piirsi sen kuvan harmaan kallion rosoiseen pintaan.

28.      Pyhät vedet

Mooses aukaisi kallion, 

veti kallion sisältä elävää vettä, 

maan pyhien lähteiden vettä ja 

vedessä vedenhenkien laulu ja enkelin kasvot. 

Vedessä 

Hellaan pyhien lähteiden jumalat, lehdoissa, 

lähteiden peilissä ihmiskasvot, enkelin kasvot, 

ja Narcissos tanssi tammien alla. 

Maan vedessä erakon rukous, siunaus, 

Siinain vuorten hiljainen hetki, 

kun ritarit katsoivat kasvojaan vihkimaljan vedessä ja 

näkivät ihmiskasvoissa enkelin kasvot. 

Maan vedessä syvä hiljaisuus, 

rukouksen voima ja Marian ylistys, 

ihme, sokeiden näkevä katse, ilmestys, 

kun pyhästä kaivosta katsovat enkelin kasvot. 

Pyhien vesien sumu nousi lähteestä 

kun mies astui veteen. 

Ja vesi lauloi tuntureilla, metsälammissa, meren rannalla, 

kun vedestä katsoivat enkelin kasvot 

ihmistä silmiin ja 

vesi laulaa vieläkin syvältä maasta laulua kasveille, maan eläimille 

ja ihmiselle 

yli ajan ja ajassa, soluissa, kivien kiteissä.

                                                                                                          Veden värit, muoto ja muisti kuljettavat elämää mukanaan

29.         Vanha loitsu

Ne takoivat linnavuorella loitsua 

kallioon, 

takoivat loitsua tuulelle, 

maalle ja 

maahan juoksutetulle verelle, 

takoivat sanoja pohjoisen hengille, 

kutsuivat tuulessa veriuhreilla, maan rinnoille valutetulla verellä. 

Ne kutsuivat voimasanoilla, huudoilla 

varjomaailmojen joukkoa, kuolleita, 

sitoivat sieluja sanoilla vuoreen, kiviin ja 

maan vereen, 

kun Vanajan rantojen sumu nousi auringon eteen,

ja soutivat jokea pitkin 

ne ristin, miekan ja uuden uskonnon miehet. 

Linnavuoren loitsut  takoivat voimasanoja tuuleen ja 

heimon vainajahenget tulivat pohjoisen tuulessa, 

rannalle 

kohtaamaan sumusta nousevat veneet.

Ristin laulujen sanat kulkivat sumussa edellä, 

kimposivat kuin nuolet 

rantakivistä metsään, 

metsän sisälle loitsujen maailmaan.

30.      Petetty mestari

  
Kirkon valta ja kirous

Mäen päälle, pyhälle paikalle 

minne heimo oli haudannut kuolleet, 

missä vainajat kohdattiin, 

tulivat ristin miehet, pyhälle paikalle,

mäelle,

loitsupaikalle, kevätuhrin ja riistauhrien paikalle, 

sovituksen paikalle, 

ensisadon jyvien  paikalle. 

Metsän loputon raja piirsi 

näkymän mäelle, 

kaikki puut, metsät  ja 

järvet näkyivät mäelle.

Heimon vainajat, 

tulivat ottamaan vastaan ne kuolleet 

joita saatettiin varjojen maailmaan.

Kevätuhrien aikaan tulivat luonnossa asuvat henget 

metsistä, niityiltä ja koskien suvannoista, 

tulivat kuin tuulet tai varjo tai hiljainen huokaus, 

kahisuttivat  kevyesti heinää ja taivuttivat oksaa. 

Ääni iski hiljaisuuden ajasta irti, 

pappien rukous kuului outona huutona 

mäen päällä, 

tunkeutui miekkana luonnonhenkien läpi. 

Oudon sekavat kuvat vyöryivät yli pyhän paikan, 

veren, tuskan ja häpeän kuvat, 

ne toivat kuvissa olevaa voimaa jostain : 

Näky nousi kuvien takaa; 

Risti halkesi miekalla, 

sana kasvoi ristin yli, salasi, 

sen peittivät kullatut ristit ja kupolit. 

Metsä vastasi hiljaisuudella, 

vesi tyyntyi, 

karkotusrituaalin sanat valuivat hampaiden välistä 

rampoina kuvina, 

karkeina ääninä, rukouksen toistona. 

Ja metsän päällä katsoivat Mestarin kasvot, 

kasvoissa olivat metsät, joet, järvet ja  niityt, kaikki eläimet ja shamaanin tieto, 

ja henget tanssivat tanssia Mestarin kanssa, 

lauloivat metsien laulua, 

shamaanin laulua, 

ja äänetön rakasti puiden henkiä, niittyjen valoja, vesien varjoja, 

kaikkia maassa ja ilmassa. 

Rakasti munkke niin paljon, 

antoi anteeksi petoksen.

31.        Sanat

Kiviseinät nousivat puiden latvoihin ja 

ikkunat olivat lasia, kirkasta,  olivat ikkuna 

taivaaseen. 

Kirkko oli niin kaunis, 

tervattu katto tuoksui ja 

kevään aurinko paistoi sisälle hämärään, 

maalasi valojuovia kirkkosaliin, 

apostolien puukuvat katsoivat lapsia. 

Sanat aukaisivat hiljaisuuden 

ääneksi, sanoiksi, 

kaiku kertasi sanat pylväiden välissä, 

kiinnitti holviin, juoksutti holvista taivaan portille, 

ja enkelit katsoivat kupolista alas,  

lapset näkivät ne. 

Sanat kaikuivat salissa pylväiden välissä 

tutkivan katseen alla, 

ja Jahve teki nimensä selväksi papin huudossa,

kiihkossa, syytöksissä, repivissä sanoissa. 

Joku tuijotti tylsänä tiiliseinää, 

joku nyyhkytti hiljaa. 

Sanat kaikuivat pylväiden välissä, 

oli kuin Simsson olisi vääntänyt pylväitä paikaltaan, 

synti oli sanoin sanottuna, huudettuna, lihaa ja verta, 

kiveä kovempi, 

suuri ja raskas, kuin ihmisten sydämet, 

sanat huusivat synnin tunnustamista ja 

ristin ryöväriä, 

sanat huusivat helvetin matkaa jo kirkon portin tuolta puolelta. 

Syntiset ovat matkalla helvettiin, 

kuului huuto ulos portille, mäeltä alas, 

kirkkotalleille saakka 

ja syntiset joivat paloviinaa hautausmaan takana, 

huudot kuuluvat kirkkosaliin saakka. 

Kauempana kylän peltojen takana, järven rannalla 

saarien luona, 

juhannuksen hiljaisuus verhosi maiseman, 

kylän ja 

piirsi pehmeitä pilvikuvia taivaalle.

Ja Kristuksen kasvot kylän päällä 

katsoivat lempeästi ja armahtivat, 

kuten silloin, 

kun munkit iskivät ristinsä 

mäelle, 

luonnon pyhälle paikalle, kellotapulin kohdalle.

32.    Kysymys hiljaisuudelle

Hän maalasi sielun kuvat 

tuonelan virran mustaan pintaan, 

kun kuolema kosketti joutsenen lennossa, 

valkoisen varjona mustassa virrassa,

kun kirkon kellojen äänessä oli viiltävä veitsi, 

metallin itku, huuto ja 

takova kysymys, 

kysymys, kysymysten huutona, virtana, 

eikä vaikene,

ei vaikene haudoilla, 

ei hautakirjoitusten edessä. 

Kysymys on peto, riistäytyy irti maalarin pensselistä, 

säveltäjän nuoteista, 

isänmaan aamun harmaasta surusta vuoden kahdeksantoista keväällä,

irtoaa omaksi liikkeeksi, omaksi ääneksi, 

läpi katkenneiden sanojen,   

hiljaisuuden rajalle, hiljaisuuden sisälle, 

hiljaisuudeksi,


kun Jumala katsoo ilman vastauksia:

Kuolema ja kalliota ylös juokseva peura, 

karhu, loitsu, 

helvetin tuli, sielujen vaellus, syntymä, kuolema, 

tuonelan virran kääntyvä juoksu, paluu alkuun ja 

alusta loppuun.

Kysymysten peto kahisee Raamatun lehdillä, 

papin huutona saarnastuolista köyhille ihmisille. 

Peto kysyy, miksi tapatte vähän, 

enemmän,

vielä enemmän,

jumalattomat on hävitettävä, 

jotta isänmaan aamu voi syntyä synnin alta.

33.    Kirkon siunaus

Vangit vietiin kasarmin ulkopuolelle, 

ammuttiin ja 

Hennalan savikuopat imivät verta 

pohjaveteen saakka, siitä vedestä tehtiin myöhemmin 

virvoitusjuomia. 

Teloituskenttillä ei rukoiltu, 

ei laulettu virsiä. 

Jotain kuului yli laukausten, 

papin tuomion sana, syytös, kirous tuomituille. 

Kirkon kiitos ja siunaus voittajille 

ja kaikille teloittajille, 

niillekin jotka ampuivat salaa metsissä, 

ampuivat ihmisiä, 

ampuivat vihassa ja kostivat. 

Ei siunattu metsien joukkohautoja, 

ei ihmisiä, 

kaadettiin kirous hautojen päälle,

kirous leskien, lasten ja orpojen päälle, 

kun kaikki tuomittiin tuhansin sanoin ja saarnoin,

kadotukseen. 

Voittajien taivaassa lauloivat valkoiset sankarivainajat 

porilaisten marssia, 

mutta Jeesuksen kasvot itkivät joukkohautojen päällä, 

rakasti niin paljon, 

antoi anteeksi murhaajille ja papeille.

34.     Lunastus

Se huusi tuskaa 

eläin, ne kuolivat tykistötuleen, 

hitaasti, 

ei kenelläkään ollut aikaa lopettaa niitä.

Hevosia kuoli kesällä ja talvella, 

mutta se yksi, se huusi yli jään, 

ja se pappi oli ihminen, etsi kai kuolemaa 

vuosien häpeään.

Kuolema hevosen puolesta, 

eläimen puolesta, kaiken elämän puolesta, 

käsittämätöntä, 

lunasti kirkon 

joukkohautojen synneistä, orpojen kärsimyssynneistä, 

lunasti kuin olisi ollut Kristus, 

tämä pappi, 

ja kuoli sen hevosen viereen.

 Ja Kristus, 

sotakenttien yläpuolella, kärsivä Kristus,

rakasti, niin paljon, kärsivä Kristus, 

antoi anteeksi sotilaalle, 

ja antoi anteeksi papille; 

hän oli ampunut ihmisiä keväällä kahdeksantoista, kun punaisella värillä maalattiin 

joukkohautojen lumi.

35.    Lopun jälkeen

Tuhon ratsastajat syöksyivät ajan loppua kohti, 

ydinsotaa ja Israelin taistelua kohti, 

intiaanien ajan loppua kohti, 

maanjäristyksiin, tuhotulviin, sisällissotiin ja kaaokseen, 

veriorgioihin Afrikan pimeyteen. 

Kaiken nielevä pelko 

istutti ihmisiin tuhon odotuksen, 

lähes varmuuden: 

Maailma loppuu, se loppuu, 

sen on loputtava, 

maailmanloppu on laskettu ja julistettu,

se on ennustettu.

Nostradamus huutaa tulisin kirjaimin, 

Edgar Ceice puhuu unissaan, 

ja ihmiset manaavat petoa esiin.

Tuhon odotus pakottaa ratkaisuun, 

pakottaa pelon huutamaan ennustukset toreilla.  

Tuhon piti alkaa ennen uuden vuosituhannen päiviä, 

piti alkaa ennen ensimmäistä yötä, 

piti nousta hehkuvan pedon 

pilvenä Israelin ylläpuolelle, tulipatsaana. 

Ajan täytyi loppua, 

piti loppua Harmagedoniin, 

mutta se käpertyi pisteeksi, jähmettyi, 

jäi kesken. 

Toinen ikkuna aukeni, toinen portti, leijonaportti: 

Ja Kristuksen kasvot katsovat 

puissa, metsissä, järvissä, merien syvyydessä: 

maan tahto 

yli kokoon käärityn vanhan ajan ja yli uuden kukkien ajan.

   36                                                          Luotujen ylistys

                                                                         eli

                                                                veli auringon laulu



                                                           Korkein, kaikkivaltias, laupias Herra,

                                                           sinun on ylistys ja kirkkaus ja kunnia

                                                           ja kaikki siunaus.

                                                           Sinulle yksin, Korkein, se kuuluu,

                                                           kukaan ei kelpaa nimeäsi lausumaan.

                                                           Ole ylistetty, Herrani,

                                                           kaikkien luotujesi kanssa,

                                                           varsinkin herramme veli auringon;

                                                           hän on päivä, jolla meidät valaiset.

                                                           Ja hän on kaunis ja säihkyvä

                                                           suuressa loistossaan.

                                                           Sinun kuvaasi hän kantaa, oi Korkein.

                                                           Ylistäkööt sinua, Herrani,

                                                           sisar kuu ja tähdet,

                                                           taivaalle luomasi kirkkaat ja kalliit ja kauniit.

                                                           Ylistäkööt sinua, Herrani, veli tuuli

                                                           ja ilma ja pilvi ja sees ja säät kaikki,

                                                           joilla luotujasi pidät yllä.

                                                           Ylistäkööt sinua, Herrani, sisar vesi,

                                                           hyvin hyödyllinen ja nöyrä ja kallis ja kaino.

                                                           Ylistäkööt sinua, herrani, veli tuli,

                                                           jolla yötä valaiset;

                                                           hän on ihana ja iloinen ja väkevä ja voimallinen.

                                                           Ylistäköön nsinua, Herrani, sisar äitimme maa,

                                                           joka meitä ravitsee ja hallitsee

                                                           ja kantaa kaiket hedelmät

                                                           ja kirjavat kukat ja yrtit.

                                                           Ylistäkööt sinua, herrani, ne

                                                           jotka antavat anteeksi rakkaudesta sinuun

                                                           ja kestävät kipua ja koettelemusta.

                                                           Autuaat ne, jotka kestävät rauhassa

                                                           sillä sinulta, Korkein, he saavat kruununsa.

                                                           Ylistäkööt sinua, Herrani,

                                                           sisaremme ruumiillinen kuolema,

                                                           jota yksikään elävä ei voi välttää.

                                                           Voi niitä, jotka kuolevat kuoloemansynnissä.

                                                           Autuaat ne, jotka kuolema kohtaa

                                                           pyhään tahtoosi taipuneina,

                                                           sillä toinen kuolema ei heitä vahingoita.

                                                           Ylistäkää ja siunatkaa Herraani

                                                           ja kiittäkää ja palvelkaa häntä

                                                           suuressa nöyryydessä.

  Franciscus Assisialianen, Kutsu Köyhyyteen. Seppo A. Teinonen.