Kapitalismin hajoaminen on surkea näytelmä
5 Markkinatalousjärjestelmän kriisin syitä ja seurauksia.
Analyysejä.
Markkinatalousjärjestelmän vakavassa kriisissä, joka koettelee tällä hetkellä Eurooppaa, Japania,
Yhdysvaltoja ja joitakin muita satunnaisia maita, on kysymys kuitenkin vain pintaongelmista.
Niin, pintaongelmista, vaikka ne saattavatkin olla ensimmäisiä askelia kapitalistisen
tuotantojärjestelmän murtumisessa. Vielä vakavammat perusongelmat ovat luonnossa ja koko
ympäristön kestokyvyssä. Ympäristön kannalta katsottuna on kuin valtava hiirijoukko sotkisi
estoitta kotilaatikkoaan.
Kun asiaa yrittää tiivistää eri tasoille,
ovat ensinnä talousjärjestelmän ongelmat, jotka nekin voi kiteyttää muutamaan kohtaan;
1. Globalisaation inspiroima turbulenssi, jossa finanssijärjestelmät ohjailevat
valtioita lähes anarkistisessa valvomattomuudessa.
2.Markkinaliberalistien hallitseva ideologia avoimista, vapaista ja lähes
kontrolloimattomista markkinoista.
3.Valtioiden pakottaminen yksityisen yritystoiminnan riskien kantajaksi ja
pelin takuumieheksi.
4.Valtioiden kiinnittyminen yritysten suojelijoiksi ja siitä syntyneet
talous-poliittiset korporatiiviset valtarakenteet.
5.Katteeton virtuaalivarallisuus ja velaksi rakennettu kuluttaminen.
6.Aasian nousevien talouksien aiheuttama armoton kustannuspaine
ja kilpailupaine.
Ongelmapesäkkeitä voidaan eritellä toisinkin, joitakin muita seikkoja korostaen, mutta
pääpiirteissään näissä kohdissa on melko yleisesti hyväksyttyjä taustasyitä.
Akateemisissa analyyseissa perusteluja on esitetty jokaiselle näistä kohdista.
Tässä mielipiteessäni pyrin lähinnä pelkistämään ja yksinkertaistamaan.
Kapitalistisen tuotantomallin epävakaus säilyy. Rakenteissa ja toiminnan malleissa on
jopa järisyttävän pandemisen laman mahdollisuus. Jos olennaisia muutoksia ei tehdä
rakenteellisella tasolla, eivät sairausilmiöt poistu. On pakko lisätä merkittävästi taloudellista
kontrollia, valvontaa ja vyörytettävä vaikuttavaa vastuuta myös finanssipääomalle.
Jos nämä finanssikapitalistien vapautta rajoittavat uudistukset saataisiinkin aikaan, jää silti
vielä se raskain taakka, jota edes järjestelmäuudistuksilla ei voida kiertää. On ylitetty selvästi
luonnon ja ympäristön kantokyky, kestävä uusiutuminen ja tasapaino. Tämä ei ole enää
mielipidekysymys, vaikka tietyt yrityskorporaatiot pyrkivätkin manipuloimaan massoja
vastainformaatiollaan. Öljyteollisuus lienee merkittävimpiä ympäristökehityksen jarruja tällä
hetkellä. Suuri vaikutus disinformaation levittämisessä on myös Yhdysvaltojen konservatiivisella
oikeistolla. Perinteisestikin ympäristösuojelun ja kestävän kehityksen suurimmat vastustajat
löytyvät äärioikeistosta. Heille kaikkinainen valtion puuttuminen yksityisen ihmisen elämään
on ”saatanasta” tai ainakin kommunistien salajuoni.
Tuotantomallina ja yhteiskuntien organisoinnin perustana kapitalismi on tietenkin vain tapa
toteuttaa tuottamisen ja kuluttamisen varaan rakennettua elämäntapaa. Vastoin eräiden tahojen
epä-älyllisiä väittämiä, historia ei ole loppunut kapitalismin globalisaatioon. Historian suurissa
murroksissa ovat ennenkin muuttuneet imperiumit, tuotantojärjestelmät ja niitä kannattavat
aatteet. Patavanhoilliset ryhmät ovat vastustanut aina muutoksia, jotka syövät heidän asemansa
ja romuttavat sen ideologian, jolla jatkuvuutta on perusteltu. Niin taitaa olla nytkin.
Kapitalistisen mallin äänekkäimmät puoltajat suoltavat tällä hetkellä vaatimuksia
yhteisvastuusta, välttämättömyydestä ja annetuista tosiasioista, joita ei voi epäillä.
Päällimmäisin väite on kapitalismin vaihtoehdottomuus. Kuulostaako tutulta ?
Näinhän ne vaihtoehdottomien totuuksien ja autoritaarisen vallan edustajat ovat ennenkin
julistaneet. Muutosten ja edistyksen voimat eivät taidakaan pesiä institutionaalisten
rahajärjestelmien toimistoissa ja kauppakorkeakouluissa.
Vaatimukset hyväksyä markkinaliberalististen piirien pakolla ajamat talousmallit, alkavat
muistuttaa jo jonkinlaista arvofasismia. Ihan totta, en kärjistä paljoakaan, jokainen jolla on
aikaa tutustua edes hieman fasismin dynaamisiin aatteisiin, havaitsee yhtymäkohtia.
Talouselämän päättäjille kansalaiset ovat massaa, jonka tehtävä on alistua kuluttamaan ja
tukemaan järjestelmää uhrauksillaan, erityisesti vaikeissa kriisitilanteissa. Uhrauksia perustellaan
jatkuvan talouskasvun antamilla kulutuseduilla, elämysten jatkumisella, työttömyyden
torjunnalla ja kansalaishyveillä, joihin kuuluu ostamisen ja kuluttamisen velvollisuus.
Jonkinlaisilta uskonmantroiltahan nämä kuulostavat. Talouspolitiikkaan sotkettua vanhoillista
uskonmantraahan se Pentikäinenkin pääkirjoituksessaan julisti(HS 5.12).
On aika hämmästyttävää miten demokratian kulissien taakse kätketään talouselämän keskeisten
piiloaatteiden autoritaariset ja massoja halveksivat piirteet.
Kaikkien näiden ideologisten uskonmantrojen takana on tietenkin aito huoli ja jopa pelko
järjestelmän kriisistä. Sopii tietenkin kysyä ketkä todella eniten hyötyvät tämän kaiken
jatkumisesta ? Luultavasti ainakin kaikista rikkaimmat, joilla on aina mahdollisuus paeta
huonontuvia olosuhteita Floridaan turvamuurien sisälle, kun nämä halveksitut keskiluokkaiset
kuluttajamassat jäävät kuluttamaan saasteiden, yhteiskunnallisten levottomuuksien ja
kasvavan epävarmuuden valtakuntaan.
Tässä merkityksessä Björn Wahlroos lienee malliesimerkki ihmisestä, jonka mielipiteet ,
suositukset ja arvot heijastelevat aika yksiselitteisesti hänen tarvettaan turvata omistuksensa
ja järjestelmä, joka on auttanut häntä kuorimaan mehukkaimmat pihvit kasasta.
Globalisaatiosta näyttää hyötyneen perimmiltään aika pieni osa ihmiskuntaa,
arvioitsijasta riippuen 3-7%. Kasautuvien varallisuuksien maksajina ovat olleet keskiluokka
ja kasvava köyhien määrä. Kasautuvat varallisuudet ovat aiheuttaneet lisäongelmia pyörimällä
usein enemmänkin finanssisijoitustoiminnassa kuin reaalituotannossa.
Ahneudella ei liene mitään mittaa.
Ympäristön rajat kuristavat lopulta kapitalismin
Kapitalismin varsinaiset ongelmat ovat kuitenkin ympäristössä. Kapitalistinen tuotanto ei näytä
olevan mahdollista ilman merkittävää kustannusten siirtoa. Yrittäjien voittoja ja tavallisten
keskiluokkaisten kuluttajien elintasoa rakennetaan kustannusten siirron varaan.
Tämä tarkoittaa mm. sitä ettei tuotannon ja elämäntavan ympäristökustannuksia juurikaan
sisällytetä hintoihin. Hinnanmuodostukseen eivät myöskään vaikuta kuluttavan elämäntavan
aiheuttamat sosiaaliset kustannukset, elämänlaadun tosiasiallinen heikkeneminen ja
yhteiskunnallisten ristiriitojen kasvu. Selväähän se on ettei näistä muuttujista subjektiivisimpia
voidakaan mitata, mutta ne tuntuvat silti ihmisten elämässä aika konkreettisesti.
Kasvun rajat ovat tulleet vastaan. Tuotannon ja kuluttamisen määrällinen lisääntyminen
kasvattaa kumuloivasti ympäristövaurioiden ja katastrofien määrää sekä laajuutta.
Sääilmiöiden muutokset, riippumatta syistä, aavikoituminen, puhtaan veden kasvava puute,
eroosio, sademetsien tuhoutuminen, merien saastuminen, slummiutuminen, väestökasvu ja
sosiaali-poliittiset kriisit ovat tulevaisuutta.
Niitä ongelmia ei pystytä ratkaisemaan lisäämällä kuluttamista. Ympäristökuormitusta eivät
ole vähentäneet edes ympäristösuojelu-teknologian huima kehittyminen, palvelutuotannon
kysynnän kasvu ja logistiikan sekä tuottavuuden lisääntyminen. Myöskään tietotekniikan ja
digitalisoinnin laajeneminen eivät ole muuttaneet kehityssuuntaa.
Teknologian pelastussanomaahan ovat julistaneet ne kiihkeimmät uskovaiset, jotka ovat
ymmärtäneet lähinnä matemaattisia insinöörikaavoja, joihin ei ole sisältynyt luontotietoutta,
ekologiaa tai kestävän kehityksen perusteita.
Toisenlaisia malleja
On pakko muuttaa talousjärjestelmien perusteita ja ideologiaa, joka määrittää mitä arvokas
elämä on. Tutkittuihin, havaittuihin ja konkreettisesti todennettuihin tosiasioihin nojautuen on
esitettävissä niitä teesejä, joista eivät kiihkeimmät kapitalismiin uskovat ihmiset ole halunneet
keskustella. Asiat on paremminkin vaiettu kuoliaiksi tai yritetty peittää jonkinlaisen
disinformaation sekaan.
1.Koska kapitalismi on järjestelmänä mahdollista kustannusten siirtämisen varassa,
ei tulevaisuuden yhteiskuntia voi rakentaa sen varaan. Kumuloituvat siirtokustannussiirrot
kaataisivat tulevaisuuden yhteiskunnat.
*
2.Koska jatkuva taloudellinen kasvu ei maapallon rajallisuuden ja ympäristön kestokyvyn
takia ole mahdollista, on kapitalismin perusideologia kestämätön. Kapitalismi tuhoaa
vääjäämättä itsensä.
*
3.Kasvun supistuminen tai jopa loppuminen, johtaa vakaviin yhteiskunnallisiin, kansallisiin ja
kansainvälisiin konflikteihin. Nämäkin sosiaali-poliittiset vaikeudet riittänevät kaatamaan
talousjärjestelmän finanssiperustan.
*
4.Kasvavat ympäristövauriot vaativat maailmanlaajuisesti yhteistyötä ja köyhimpien maiden
kansalaisten peruselinolosuhteiden parantamista. Valtioiden välinen kasvava elintasokuilu on
omiaan pahentamaan ympäristökatastrofeja.
*
5.Tarvitaan maailmanlaajuisesti resurssien, voimavarojen, osaamisen ja varallisuuden uusjakoa,
jotta globaalit ongelmat onnistuttaisiin ratkaisemaan.
*
6.Resurssien jako globaalissa mittakaavassa edellyttää varakkaiden yhteiskuntien voimavarojen
siirtämistä köyhien maiden, väestöjen ja ympäristöongelmien ratkaisemiseen.
*
7.Voimavarojen jakaminen johtanee varallisuusarvojen vähenemiseen, kulutuksen alenemiseen
ja suhteellisen niukkuuden lisääntymiseen vauraissa maissa. Niukkuuden yhteiskunta on
tulevaisuuden malli.
*
8.Niukkuuden yhteiskunnassa on löydettävä mielekkään elämän perusteet, arvot ja sisältö
kuluttamisen ja tuottamisen ja pakkotyön elämäntavasta ”vapautetuille” ihmisille(degrowth).
*
9.Tahot, jotka vastustavat avointa keskustelua selviytymisen menetelmistä ja hinnasta,
tekevät ehkä vakavan vahingon itselleen ja ennen kaikkea niille ihmisille, joiden he eivät halua
muuttavan elämäntapaansa, koska hyötyvät itse tietämättömyydestä ja pakkosyötetyistä
kulutusmalleista.
*
10.Olisi korkea aika tutkia ja muotoilla kolmannen tien mallia.
Ympäristöälykkäiden ja ympäristömukautettujen yhteiskuntien aika on alkanut.
Kaupungistuminen tuo ihmiset lähemmäs toisiaan. Kaupunkiekologian merkitys kasvaa.
Sopeutuminen luonnon ehtoihin ja rajoihin on kulttuurien viisautta.
6. Joko markkinaliberalistien luoma kaaos saa romahtaa ?
www.taloussanomat.fi/sivu.php
Taloussanomien mainio artikkelisarja(Talous rikki jo tuhat päivää) Yhdysvaltojen ja Euroopan finanssikriisistä ja
velkavetoisen järjestelmän vararikosta on mielenkiintoista luettavaa. Sisällöistä syntyviä
johtopäätöksiä voisi tiivistää muutamaan keskeisväittämään; velan varaan rakennettu
talouskasvu on mahdoton ja velan takaisinmaksu lamaannuttaa talouskasvun, virtuaalivaralli-
suus on finanssijärjestelmän synnyttämä tuhon automaatti, yksityisen pääoman riskejä
sosialisoidaan valtioiden kannettavaksi ja globaalit talousverkostot synnyttävät jatkuvasti kasvavaa
anarkiaa.
Onko siis markkinatalousjärjestelmän nykyinen vapaus muuttumassa itsetuhoksi ? Ja mitä
se markkinoiden vapaus oikeastaan on ? Itsetuhon piirteet näyttävät todella vahvistuneen aivan
viimeisten kuukausien aikana. Vielä muutamia kuukausia sitten muutamat kiihkeimmät vapaisiin
markkinoihin uskovat syyttivät tunteen palolla kapitalismia kritisoivia tarkoitushakuisesta
mustamaalauksesta ja täysin mahdottomista ennusteista. Niin, kun usko on syvällä, se muuttuu
toiveajatteluksi ja epä-älylliseksi ikävien asioiden kieltämiseksi. Niin on käymässä näille
markkinaliberalisteillekin. Ja se ymmärrettävää, koska nykyinen kriisi on järjestelmän
rakenteissa ja toimintamalleissa. SE ON SIIS JÄRJESTELMÄKRIISI.
Sosialistisen talousjärjestelmän järjestelmäkriisi johti aikaan mittavaan romahdukseen. Myös
silloin kiihkeimmät järjestelmään ja mallin uskovat pyrkivät torjumaan nimenomaan järjestelmän
rakenteisiin kohdistuvan kritiikin. Historia näyttää toistavan samaa näytelmää. Nyt puolustus-
kannalla ovat markkinatalouteen uskovat politiikot, talousvaikuttajat ja kansalaiset, joiden
maailmankuvassa kapitalismi on annettuna mallina. Sosialismin romahtaminen synnytti
muutamina kiihkeimpinä euforiavuosina väittämiä lopullisesta mallista- kapitalismista.
Kiinnostaa sinänsä ettei tämän julistuksen autoritaarisista piirteistä juurikaan keskusteltu.
Yhden uskon ja yhden opin järjestelmissähän ei ole kuin yksi totuus, historian loppu
ja oikeassa oleminen. Juuri näin näyttää käyneen tässä markkinaliberalistien
viimeistelemässä porvarillisessa projektissa – maailman kehityksen lopullinen totuus
on löydetty kapitalismista ja markkinoista, joiden oikeassa oleminen on lähes ehdotonta.
Varsinkin markkinoihin uskominen näyttää saavuttaneen uskomisen korkeimman potenssin,
niin ehdotonta tämä usko ja julistus markkinoiden autuaaksi tekeviin ominaisuuksiin on.
Oikeastaan maallinen markkinoiden uskonto on korvannut perinteisen uskonnon.
Jumalatkin on veistetty uuteen muottiin ja istutettu pankkisalien pylväskäytäville. Materialistisen
rihkamakulttuurin ja markkinaliberalismin syvimmät arvot ahneus, sosiaalisen vastuun
kieltäminen ja häikäilemätön riskien siirtäminen valtioiden ja yhteisöjen kannettavaksi ovat
muuttaneet demokratian barbaarien taistelutantereeksi. Uusi valtarakenne on ottanut paikkansa,
finanssifeodaalit. On astuttu syvälle rakenteisiin ulottuvaan demokratian kieltämiseen.
Markkinoiden anarkia ja mielivalta, kaaoksen psykologia ja ennen kaikkea talouskor-
poraatioiden verkottuneesti keskittyvä valta ovat totalitaarisia.
LÄNSIMAINEN DEMOKRATIA JA KANSALAISTEN IHMISOIKEUDET OVAT
JOUTUNEET UHATUKSA MARKKINALIBERALISTIEN SUURESSA PROJEKTISSA.
Kapitalismin substanssi alkaa jo muistuttaa sosialismin pakkovaltaa. Kaiken taustalla on
kapitalistinen ideologia, siis uskonoppi, jolla perustellaan jopa ilmeisimmät järjettömyydet ja
itsetuhon piirteet.
Markkinatalousjärjestelmän kestävyysvajeen ja velan varaan rakennetun mallin finanssikritiikki
on ollut analyysien päällimmäisenä juuri tässä kriisissä. Vähemmälle on jäänyt se, että suurin ja
tuhoavin kestävyysvaje on ympäristön tuhoaminen talouskasvun ja jatkuvan kasvun nimissä.
Talouskasvu on rakentunut myös sen kuplan varaan, että ympäristövelkaa on siirretty tuleville
sukupolville. Jatkuva kasvuhan on kapitalismin pyhimpiä uskomuksia ja strategian prinsiippi.
Sen toteutumisen varassa kapitalistinen malli joko seisoo tai kaatuu.
Markkinatalousmallin on pakko muuttua. Se näyttäisi tulleen tienristeykseen; joko tiivistetään
markkinoiden valtaa ja keskittymistä entisestäänkin ja lähestytään markkinatotalitarismia,
loppuun saakka toteutettua demokratian kieltämistä, tai sopeutetaan järjestelmä
ekologisesti ja taloudellisesti kestävälle pohjalle. Ongelmana kapitalismiin uskovien
kannalta on se, että kestävä talous on todennäköisesti ympäristösäädeltyä ja suhteellisen
niukkuuden taloutta. Se ei ole kapitalismia siinä mielessä kuin me olemme sen ymmärtäneet.
Historian suurissa murroksissa muutosvastarinta tiivistyy, koska kysymyksessä on usein
vanhentuvien rakenteiden puolustavien ideologian uskottavuus ja syvimmät uskonmaailmat.
Vanhentuvia itsetuhoisia rakenteita puolustavat oikeistolaiset konservatiivit ovat muuttuneet
historian jarrumiehiksi, joiden voimavarat menevät menneisyyden puolustamiseen.
Tulevaisuus vaatii toisenlaista ymmärrystä ja vähemmän sokeaa uskoa markkinoihin.
7.
Talouskriisi: Mitä jää käteen?
Melkein maailmanlaajuiseksi talouskriisiksi äitynyt finanssikriisi tuntuu
laajuudeltaan ja vakavuudeltaan täysin poikkeukselliselta tapahtumalta.
Harvase päivä poliittiset johtajat varoittavat jopa "totaalikatastrofista"
tai suurlamasta. Talouskriisiä käsitellyt kirjoitussarja
päättyy tänään.
Hannu Sokala
23.9.2011 09:30
Yhdysvaltalaiset taloustieteilijät Carmen Reinhart (Marylandin yliopisto) ja Kenneth Rogoff
(Harvardin yliopisto) muistuttavat kuitenkin This Time Is Different -kirjassaan, että finanssikriisi ei ole
mitenkään poikkeuksellinen ilmiö:
– Finanssikriiseissä ei ole mitään uutta. Niitä on nähty siitä lähtien, kun raha ja rahoitusmarkkinat alkoivat
kehittyä.
He löysivät vuoteen 1800 ulottuvassa tarkastelussa kymmeniä finanssikriisejä.
– Vaikka tuorein finanssihuuma tai -kriisi näyttäisivät miten erilaiselta tahansa, niillä on yleensä huomattavia
yhtäläisyyksiä menneisiin tapahtumiin muissa maissa ja historiassa.
Reinhartin ja Rogoffin mukaan finanssikriiseissä on yksi yhteinen piirre: joko valtiot, pankit, yritykset tai
kansalaiset ovat velkaantuneet holtittomasti.
– Historian opetus on: vaikka instituutiot ja päätöksentekijät tulevat paremmiksi, jäljelle jää aina houkutus
venyttää rajoja. Samoin kuin yksittäinen henkilö voi ajautua konkurssiin riippumatta siitä, miten varakas hän
oli lähtötilanteessa, myös rahoitusjärjestelmä voi romahtaa ahneuden, politiikan ja voittojen aiheuttaman
paineen alla riippumatta siitä, miten hyvin säänneltyltä järjestelmä näyttää.
– Hallitusten ja sijoittajien kyky pettää itsensä – ja näin aiheuttaa yleensä huonosti päättyviä euforisia jaksoja
– näyttää pysyneen vakiona, he kirjoittavat.
FBI varoitti laittomuuksista
jo vuonna 2004
Vaikka finanssikriisit ovat toistuva ilmiö, tämänhetkistä kaaosta syventävät talouden globaalistuminen ja
aiempaa tuhoisammat johdannaistuotteet (katso juttupaketin luvut 2: Pankit sokaistuivat johdannaisista,
3: Näin Amerikan mätä korttitalo rakennettiin ja 4: Kiina rahoitti Amerikan itsepetoksen).
Läntisellä maailmalla voi olla edessään vuosikausien hitaan kasvun aika, kun tuoreimman finanssieuforian
laskuja maksetaan. Satojen miljardien eurojen laskut päätyvät veronmaksajien maksettaviksi.
Suoraviivaisesti ajatellen voisi kuvitella, että maailmantalouden sotkeneet pankit ja sijoittajat joutuisivat
vastuuseen kaaoksesta. Näin ei välttämättä tapahdu.
Yhdysvalloissa liittovaltion poliisi FBI varoitti jo 2004 laittomuuksien rehottavan asuntolainabisneksessä.
Viranomaiset ovat kuitenkin olleet laiskoja saattamaan vastuullisia oikeuden eteen.
– Miksi kukaan päättävässä asemassa ollut ei ole joutunut vankilaan, vaikka tämä on historian suurin
finanssirikos? Ei ketään ole edes syytetty, sanoi Missourin yliopiston apulaisprofessori William Black
viime viikolla.
Blackin mukaan yhtenä syynä on FBI:n voimavarojen niukkuus. 2001 terrori-iskujen jälkeen Presidentti
George Bush siirrätti FBI:sta 500 valkokaulusrikollisuuden asiantuntijaa selvittämään terroristiverkosto
al-Qaidan rahaliikennettä.
– On ymmärrettävää, miksi näin tehtiin. Sitä ei kuitenkaan voi ymmärtää, miksi Bushin hallinto ei antanut
FBI:n korvata tätä joukkoa. Bushin aikana valkokaulusrikollisia vastaan nostettujen syytteiden määrä
pieneni huomattavasti.
Professori Blackin mukaan jäljelle jääneet 120 FBI:n tutkijaa hajautettiin ympäri maata, eivätkä he voineet
tutkia kuin pieniä tapauksia. Black itse oli mukana Yhdysvaltain 1980- ja 1990-luvun säästöpankkiskandaalin
tutkinnassa – jossa FBI:lla oli käytössään tuhat tutkijaa.
Barack Obaman presidenttikaudella tutkijoiden määrää on lisätty, mutta Blackin mukaan liian vähän.
– Vaikka mediassa on kerrottu paljon siitä, miten paljon rahoitusalan yritykset inhoavat hallitusta . . .
(rahoitusyritysten tuki poliitikoille on kasvanut eikä pienentynyt). Niinpä molemmat (pää)puolueet ovat
erittäin suuressa kiitollisuudenvelassa finanssiyrityksille.
Wall Street
kuin oligarkia
Kansainvälisen valuuttarahaston entinen pääekonomisti Simon Johnson vertasi hiljattain yhdysvaltalaisia
finanssipiirejä Venäjän oligarkkeihin arvioidessaan finanssiyritysten vaikutusvaltaa Washingtonissa:
- . . . Amerikan finanssiteollisuus on saanut poliittista valtaa kahmimalla eräänlaista kulttuurista pääomaa
– uskomusjärjestelmän. Kerran ajateltiin, että se mikä oli hyväksi General Motorsille, oli hyväksi koko maalle.
Viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana vakiintui asenne, että se mikä oli hyväksi Wall Streetille,
oli hyväksi koko maalle.
– Pankki- ja arvopaperiteollisuudesta on tullut yksi vaalien suurimmista tukijoista, mutta se ei ole joutunut
ostamaan palveluksia samalla tavoin kuin olisivat joutuneet esimerkiksi tupakka- tai aseyhtiöt. Sen sijaan se
hyötyi siitä tosiasiasta, että Washingtonin sisäpiiriläiset uskoivat jo valmiiksi, että suuret finanssiyritykset ja
vapaasti toimivat pääomamarkkinat ovat välttämättömiä Amerikan asemalle maailmassa.
Johnson muistutti, miten usein päättäjät vaihtavat paikkaa Washingtonin ja Wall Streetin väliä:
* Goldman Sachsin entinen hallituksen puheenjohtaja Robert Rubin oli presidentti Bill Clintonin aikana
valtiovarainministeri, ja myöhemmin hän siirtyi Citigroupin johtokuntaan
* Goldman Sachsin pääjohtaja Henry Paulson oli nuoremman George Bushin presidenttikaudella
valtiovarainministeri
* Paulsonin edeltäjä, John Snow siirtyi hallituksesta Cerberus Capital Managementin hallituksen
puheenjohtajaksi; yksi yhtiön johtajista on Dan Quayle, joka toimi vanhemman George Bushin varapresidenttinä
* Yhdysvaltain keskuspankin entinen pääjohtaja Alan Greenspan siirtyi konsultoimaan Pimco-yhtiötä, joka on
ilmeisesti maailman suurin peluri kansainvälisillä velkakirjamarkkinoilla
– Nämä henkilöyhteydet kasvoivat moninkertaisiksi alemmilla tasoilla kolmen edellisen hallituksen aikana.
Se vahvisti siteitä Washingtonin ja Wall Streetin välillä. Siitä on tullut jo jonkinlainen perinne, että yhtiön
jättäessään Goldman Sachsin työntekijät siirtyvät julkiselle sektorille, Johnson kirjoitti.
Finanssisotkun leiponeet yhdysvaltalaiset investointipankit olivat aktiivisesti hallituksen apuna kehittämässä
keinoja kaaoksen selvittämiseksi.
– Ymmärrän, miksi Goldman Sachs haluaa olla mukana keskusteluissa Wall Streetin tulevaisuudesta.
Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miksi kukaan kuuntele sitä, ihmetteli vipurahastopomo Steve Eisman (The Big Short).
Goldman Sachs
ja Paulson kimpassa
Wall Streetin arvostetuimman investointipankin Goldman Sachsin rooli finanssikriisissä on ollut – kohtealiaasti
muotoiltuna – erikoinen.
Muhkeista bonuksistaan tunnettu Goldman Sachs selvisi kriisistä oudon helposti ja palasi nopeasti tekemään
miljardivoittoja.
Goldman Sachs harrasti finanssikriisin alla kaksinaamaista peliä. Pankki rakensi asuntolainoihin perustuneita
sijoituspaketteja (cdo) ja myi niitä sijoittajille. Samaan aikaan pankki varautui eräänlaisilla
vakuutussopimuksilla (cds) sen varalle, että sijoituspaketin perustana olleiden asuntolainojen ottajat eivät
pysty hoitamaan velkojaan ajallaan ja sovittujen ehtojen mukaisesti.
(Katso luku 2: Pankit sokaistuivat johdannaisista)
Asuntolainamarkkinoiden romahtamisesta vakuuttunut sijoittaja John Paulson toimi yhteistyössä
Goldmanin kanssa – Paulson valitsi Abacus-nimiseen sijoituspakettiin sellaisia asuntolainoja, joiden hän
oletti todennäköisimmin muuttuvan roskaksi.
Näin Goldman siis myi asiakkailleen sijoituksia, joiden se odotti suurella todennäköisyydellä menevän
mönkään. Finanssikriisin alkumetreillä melkein kaatunut saksalaispankki IKB oli yksi sijoituksensa
menettäneistä Goldmanin asiakkaista.
Goldmanin pääjohtaja Lloyd Blankfein ja rahoitusjohtaja David Viniar olivat Yhdysvaltain senaatin
tutkimusvaliokunnan kuultavina tästä tapauksesta. Molemmat kiistivät, että pankki olisi tehnyt edellä
mainitulla tavalla. Senaatin valiokunta on siirtänyt asian oikeusministeriön selvitettäväksi.
Pörssivalvoja SEC nosti tapauksesta kanteen Goldmania vastaan. Siviilijuttu sovittiin, kun investointipankki
lupasi maksaa 550 miljoonan dollarin "sakot".
Yhdysvaltain hallituksen asenne valkokaulusrikollisia kohtaan saattaa nyt olla tiukentumassa. Fannie Maeta
ja Freddie Macia valvova FHFA (Federal Housing Finance Agency) haastaa oikeuteen seitsemäntoista pankkia,
jotka ovat myyneet asuntolainayhtiöille lähes 200 miljardin dollarin edestä asuntolainavakuudellisia
arvopapereita.
Haasteen mukaan pankit olivat antaneet harhaanjohtavia tietoja myymistään arvopapereista.
Muhkeita
kultaisia kädenpuristuksia
– Outoa ja mutkikasta on, että suunnilleen kaikki tärkeät henkilöt pelipöydän molemmin puolin jättivät
pöydän rikkaina, ihmettelee Michael Lewis finanssikaaoksen tulosta kirjassaan The Big Short.
Finanssisektorin voitot ovat Yhdysvalloissa paisuneet kuin pullataikina.
Rahoitusyhtiöiden osuus yhtiöiden yhteenlasketuista voitoista ei 1973–1985 yhtenäkään vuonna ylittänyt
kuuttatoista prosenttia. 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Wall Streetin osuus voitoista nousi
jopa 41 prosenttiin.
Finanssikriisin rakennusvuodet ja jopa sen kärjistyminen tuottivat satumaisia voittoja. Yksittäisistä
henkilöistä parhaiten pärjäsi yhdysvaltalainen sijoittaja John Paulson: hän tienasi itselleen ja rahastonsa
asiakkaille miljardeja dollareita lyömällä vetoa asuntolainoista koottuja sijoitustuotteita vastaan
(katso luku 3).
Paulson ei ollut ainoa rikastunut:
* James Johnson tienasi Fannie Maen johtamisesta sata miljoonaa dollaria – hänen seuraajansa
Franklin Raines joutui tyytymään muutamiin kymmeniin miljooniin
* Subprime-lainoja suoltaneen Countrywiden perustaja Angelo Mozilo ansaitsi noin 600 miljoonaa
dollaria
* Merrill Lychin vararikon partaalle johtanut Stan O'Neal potkittiin firmasta 160 miljoonan dollarin
kultaisen kädenpuristuksen kera
* Vakuutusyhtiö AIG:ta hetken johtanut Martin Sullivan sai 47 miljoonan dollarin eropaketin.
Kuka Euroopassa
pelastetaan
Euroopassa käydään parhaillaan suurta yhteiskunnallista kamppailua. Taistelussa ratkeaa, kuka joutuu
vastuuseen viime vuosien holtittomasta lainaamisesta ja velkaantumisesta.
Saksalaiset, ranskalaiset, brittiläiset ja yhdysvaltalaiset pankit ovat tienanneet muhkeita summia
myöntäessään yhä suurempia lainoja heikoille euromaille, etenkin Kreikalle. Nyt ne haluavat,
että euromaat tulevat täysimääräisesti apuun ja hoitavat velkaantuneiden maiden velat.
Saksan liittokansleri Angela Merkel taas haluaa, että sijoittajat joutuisivat kärsimään edes vähän
vastuuttomaksi osoittautuneesta rahanjaosta. Wall Streetille ja Lontoon Citylle tämä olisi kauhistus,
ja siksi Yhdysvaltain valtiovarainministeri Timothy Geithner syyskuun puolivälissä kävi
patistamassa euromaita solmimaan nopeasti uuden pelastuspaketin Kreikalle.
Britannia puolestaan pesi kätensä heti kriisin alkuhetkillä vaatimalla, että Euroopan unioni määrittelee
kriisin koskevan vain euromaita. Näin voidaan olla tilanteessa, jossa Suomi osallistuu kriisitoimiin
Britanniaa suuremmilla summilla.
– Uutisraporttien mukaan jopa puolet ongelmaluotoista on yhdysvaltalaisissa rahamarkkinarahastoissa
tai osallisina johdannaisuhkapeleissä. Nyt ei siis olla pelastamassa vain eurooppalaisia pankkeja,
vaan myös riskiä ottaneita yhdysvaltalaisia keinottelijoita, yhdysvaltalaisen Missourin yliopiston
taloustieteen professori Michael Hudson kirjoitti viime kuussa.
– Pelastuspaketit (bailout) tarkoittavat kaiken muun valtion menon tapaan (lisää) veroja. Jonkun on
maksettava kaikki ne. On epäreilua verottaa suurta yleisöä erityisetujen maksamiseksi. Sen sijaan,
että pelastuspaketit olisivat progressiivista veropolitiikkaa, ne mahdollistavat finanssieliitin huonon
käyttäytymisen ja laittavat kustannukset veronmaksajien hoidettaviksi.
Professori Hudsonin mukaan finanssipiirien perusasenne on sama Yhdysvalloissa ja Euroopassa:
otetaan rahat ja lähdetään käpälämäkeen.
– Ongelmalainoja myöntäneet pankkiirit antavat itselleen ylettömiä palkkoja ja bonuksia ja alkavat
sitten etsiskellä hyviä tuottomahdollisuuksia muista maista. Tämä mielenlaatu on vastoin kansallisia
etuja, ja se tukee hyvin epämiellyttävän, ahneen ja yhä inhotumman oligarkian muodostumista.
Hudsonista tärkein syy vastustaa pelastuspaketteja on kuitenkin taloudellinen:
– Yleistyvä näkemys on, että pelastuspaketit epäonnistuvat lopulta. Velkaa on yksinkertaisesti liikaa,
jotta sitä ottaneet valtiot pystyisivät selvimään siitä kansalaisiaan verottamalla ilman, että väestö
pakotetaan puutteeseen.
Krugman: Kansaa
turha syyllistää
Nobel-palkitun taloustieteilijän Paul Krugmanin mukaan tavallisia kansalaisia on turha syyllistää
finanssikriisistä.
– Tähän sotkuun johtaneessa politiikassa ei ollut kyse kansan vaatimuksista. Muutamia harvoja
poikkeuksia lukuun ottamatta politiikka oli vaikutusvaltaisten ihmisten muodostamien pienten
ryhmien ajamaa – monessa tapauksessa nuo samat ihmiset neuvovat nyt meitä muita suhtautumaan
tilanteeseen vakavasti.
Eliitit yrittävät Krugmanin mukaan laittaa syypäiksi tavalliset kansalaiset ja samaan aikaan vältellä
tilintekoa omista virheistään. Hän muistutti, mitä tapahtui liittovaltion budjetille, joka näytti ylijäämää
vielä vuonna 2000.
– Ensimmäinen vastaus ovat Bushin veronalennukset, jotka lisäsivät kansakunnan velkaa viime
vuosikymmenellä 2 000 miljardia dollaria. Toiseksi: sodat Irakissa ja Afganistanissa lisäsivät velkaa
1 100 miljardia dollaria. Kolmas syy oli suuri taantuma, jonka seurauksena tulot romahtivat ja
työttömyysmenot ja muut sosiaalisen turvaverkon menot kasvoivat jyrkästi.
– Kuka oli vastuussa näistä budjetin rikkojista? Ei ainakaan kadun mies, Krugman kysyi ja vastasi.
- . . . sepittämällä tämänhetkisestä ahdingosta tarinoita, jotka vapauttavat syypäät vastuusta,
me menetämme pienenkin mahdollisuuden oppia tästä kriisistä jotain. Meidän on syytettävä niitä,
jotka ovat syypäitä, kuritettava eliittejämme. Muuten ne tekevät tulevina vuosina vielä isommat vahingot.
Kapitalismi
"menetti sielunsa"
John Lanchester (Whoops!) kirjoittaa, että finanssikriisin loi Berliinin muurin ja kommunismin tappion
synnyttämä ilmapiiri:
– Vapaat markkinat eivät enää olleet vain yksi – ja väittelyn ja vertailun kohteeksi sopiva
– tapa maailman järjestämiseksi. Niistä tuli lähes mystisen uskon asia.
Taloustoimittaja Paul Farrell kirjoitti kaksi vuotta sitten, että Wall Street ja amerikkalainen kapitalismi
ovat menettäneet sielunsa.
– Vuosi sitten pankit, jotka olivat liian ahneita kaatumaan, olivat maksukyvyttömiä ja lähellä kuolemaa.
Nyt, kuin ihmeen seurauksena, ne tekevät taas bisnestä entiseen malliin, röyhkeinä ja törkeitä bonuksia
jakavina. Samaan aikaan muu talous uhrautuu: työttömyys kasvaa ja ulosotot lisääntyvät, kun lainojen
vaikea saatavuus, inflaatio ja hurjasti kasvava liittovaltion velka listii veronmaksajia.
– Kyllä, Wall Street on kadottanut moraalisen kompassinsa. Se loi tämän sotkun, mutta nyt –
kuin korppikotka – se hyödyntää haaskaa. Se on kadottanut kaiken tajun asiakkaiden edun kunnioituksesta,
eettisestä vastuullisuudesta ja yhteisistä velvollisuuksista, hän kirjoitti.
Wall Streetin muodonmuutos johti myös siihen, että välttäjän rooliin ja asiakkaiden auttamiseen
keskittyneet investointipankit alkoivat itse ottaa riskiä erilaisilla markkinoilla.
Yhteinen
turmio
Sijoitusanalyytikko Marc Faber on tunnettu synkistä ennusteistaan. Hän ei nähnyt syksyllä 2009 enää
mitään toivoa:
– Tulevaisuus on täydellinen katastrofi: kapitalistinen järjestelmä sellaisena kuin me sen tunnemme
romahtaa, tulee sotia, valtiot ajautuvat maksukyvyttömiksi, ja suuret osat läntisiä yhteiskuntia köyhtyy.
Aiemmin tässä kuussa Faber arvioi, että seuraavasta kriisistä tulee pahempi kuin vuodesta 2008.
– Veikkaan, että inflaatio kiihtyy. Yhdysvaltain liittovaltion velkakirjojen markkinoita odottaa räjähdys.
Talous jarruttaa. Setelipaino käynnistetään, ja jossain vaiheessa menemme sotaan jossain, hän kirjoitti
puolestaan elokuussa.
Brittiläisen Financial Timesin toimittaja Gillan Tett (Fool's Gold) pitää finanssikriisiä ilmentymänä
laajemmasta ongelmasta:
– Useimmissa yhteiskunnissa eliitit yrittävät pitää valtansa rikkauksien haalimisen ohella hallitsemalla
valtavirran ideologioita: sekä sitä, mitä puhutaan että sitä, mistä ei puhuta. Sosiaaliset hiljaisuudet
(social silences) auttavat säilyttämään valtarakenteita tavoilla, joita mukanaolijat eivät useinkaan ymmärrä
– saati sitten suunnittele.
Tettin mukaan finanssimaailman haluttomuus nähdä yhteiskuntaa kokonaisuudessaan selittää, miksi kaikki
meni pieleen.
– Viime vuosina viranomaiset, pankkiirit, poliitikot, sijoittajat ja journalistit ovat kaikki epäonnistuneet
kokonaisvaltaisen (holistic) ajattelun käytössä. Se on koitunut yhteiseksi turmioksemme, hän kirjoittaa.
Kutsu
kapinaan
Rikkaiden maiden kiristäessä vyötä finanssikriisin jäljiltä niiltä ei hevin heru aiemman vertaa ymmärrystä
todellisissa vaikeuksissa eläviä kohtaan. Yhdistyneiden kansakuntien mukaan nälkäänäkeviä on jo yli miljardi.
Ranskan vastarintaliikkeen johtajan ja natsien keskitysleireiltä selvinneen diplomaatin Stéphane Hesselin
pamfletti Vastarintaan! julkaistiin kuukausi sitten suomeksi.
– Lännen kannattama tuottavuusajattelu on johtanut maailman kriisiin, ja siitä pääsemiseksi on tehtävä
täydellinen pesäero räjähdysmäisesti lisääntyneeseen kasvuajatteluun niin talouden, tieteen kuin
teknologiankin alalla. On korkea aika nostaa etualalle huoli eettisyydestä, oikeudenmukaisuudesta ja
kestävästä tasapainosta.
Hessel lainaa vastarintaliikkeen antamaa julistusta:
– Niinpä esitämme yhä kutsun "todelliseen rauhanomaiseen kapinaan massaviestintävälineitä vastaan,
koska ne tarjoavat nuorisollemme vain massakulutusta, heikoimpien väheksymistä, kulttuurin
halveksimista, yleistä muistinmenetystä ja ylenpalttista
